.
Varhainen aurinkoinen aamu kutsuu ulos. Mielessäni pyörivät vielä eilinen vierailu muistisairaan tätini luona.
Rakennun minäksi jo lapsena, olen valmis. Edessäni on kaikki mahdollisuudet. Tai ei sittenkään, elämä ei ole tasapuolista. Synnyn tiettyyn perheeseen, tiettyyn sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön, tiettyyn ilmastoon, maahan ja paikkaan. Lapsi ei vertaile, on avoin ihmeiden edessä.
Joskus tie on valmis. Täytän ympäristöni odotukset.
Joskus näen tien pään. Minun on kuunneltava itseäni, uskallettava lähteä polulle, omalle tielleni.

Joskus tulee vaikeita hetkiä, joudun miettimään, jatkanko, onko tämä minun tieni, miksi eksyin. Vai eksyinkö? Jospa olen elämänkoulussa? Oppisinko jotain, vaikkapa nöyryyttä?

Jos en itse hylkäisi itseäni. Kuuntelisin itseäni, kunnioittaisin tarpeitani. Rakastaisin, sillä vain siten pystyn rakastamaan toisia, minulla olisi rakkauden pääomaa.

Jos osaisin elää tässä ja nyt, luottaen että elämä kantaa unohtamatta omaa vastuutani, olla ihminen ihmiselle.

Kuljemme omaa polkuamme, mutta lopulta elämä yrittää opettaa meille kaikille hyvin samanlaisia asioita.
Nuoruuteen kuuluvat unelmat ja mahdollisuudet, iän myötä joudumme luopumaan. Kuten tätini sanoi: ” En tiedä, etten tiedä, jollet kertoisi. Minulle riittää se, mitä minulla on, päällimmäisenä muistoni lapsuudesta, kun äiti hääri hellan ympärillä. Savon Sanomat tuossa pöydällä. Ja ruoka, jotta muistan syödä. Minulla on kaikki hyvin, kun saan vielä asua omassa kodissani.” Ja hän nauroi iloisesti päälle.