”Kaikki naiset, ne ovat minussa
ihan lähellä, keskellä sydäntä.
Se pieni minussa, kädet ojennettuina
silmät suurena ja luottavana, ihmetellen
hakee äidin katsetta.
Näkemästään lukee koko maailman.
Koululainen minussa, innoissaan
kulkee koulutietään, kohti tulevaa.
Tietämättä haasteita mitä tiellä odottaa,
miten monessa joutuu vielä taipumaan.
Hän on vain luottavainen, ja rohkea.
Minussa on äiti, rakkautta tulvillaan
hän tuudittaa pikkuistaan, ja isompaa.
Lasten ilot ovat hänen isoimpia ilojaan,
ja lasten murheet ovat murheistaan suurimmat.
Kunpa voisin maailman paremmaksi rakentaa.
Minussa on työtä tekevä nainen, hän antaa
kaikkensa: aikansa ja voimansa – paljon
pitää kantaa vastuuta työssä, ja kotona.
Niin paljon pitää jaksaa, eikä auta kysellä
mitä itse siitä vastineeksi saa.
Olen vanha nainen, työ tehty, takki tyhjänä,
ja sylikin, jäljellä kaipaus ja hämmennys.
Joko se on ohi? Siinäkö se kaikki jo olikin?
Mihin meni se aika – se aika kun olin
osa suurta, upeaa kokonaisuutta –
kokonaisuutta – jota elämäksi kutsutaan?”
Kirsi Lehto, runo
kirjasta Tietämisen rajamailla
Kuvat: Keväällä 2016 sain olla Helsingissä hoitamassa vastasyntynyttä, perheemme nuorimmaista. Samaan aikaan heräsi kevät. Aurinko ja tuulenviri, kevään tuoksut kutsuivat meidät ulos. Kuljimme pitkin Töölön rantoja ja poikkesimme Talvipuutarhaan.