Miten väkevä onkaan keväisen luonnon elinvoima!

Se koskettaa meistä jokaista, eri tavoin eri aikoina eri elämäntilanteissa. Voima on niin vahva, että jotkut meistä kokevat musertuvansa sen alle, pienenemme ja pienenemme, heikot voimat eivät riitä. Toiset meistä imevät voimaa, elävät syntymisen ihmettä.

Kohta mennään savusaunaan

“Niin pieniksi kasvoimme äskettäin, olit vaahteran lehdellä vierelläin”, muistuu vanha runonpätkä mieleeni. Onkohan niin, että taustalla on oma pienuuden ja yksinäisyyden kokemus, mutta sen jaksaa, jos vierellä on joku jakamassa kokemusta, vierellä fyysisesti tai muistoissa?

Tulimme viime lauantaina Juukaan mökille yösydännä Kemistä parhaan ystäväni Ainon hautajaisista. Olin saanut merkityksellisen, rakkaan ystävyyden lahjan 42-vuodeksi, lahjan, jonka jouduin luovuttamaan pois, kun Aino palasi Luojansa luo, mutta lämpimät muistot säilyvät sydämessäni.
Jaoimme kaiken, tunsimme toistemme salaisuudet, onnen ja kivun kokemukset. Luottamus syntyi, kun opiskelimme työkavereina psykoanalyysiin perustuvaa ryhmätyökoulutusta, minkä pohjalta jatkoimme “mitä sen on” osuutta puhuen ja jakaen, ruokatunnit ja vapaa-ajat.
Hautajaiset olivat kipeät ja kauniit. Olimme jättäneet jo jäähyväiset, sain siunata hänet.

Valon heijastus lammen pinnassa

Kemissa alkukevät, valon heijastus hangilla ja meren jäällä on ikimuistoinen kokemus, mutta tähän aikaan kylmä meri ja viima pitävät kevääntuloa vankinaan ja sitten kun vesi lämpenee, tulee kesä vahvalla rytinällä. Nyt alkoivat koivunsilmut puhjeta, mutta kokonaisväritys oli maan ruskean voittoista.
Sen tähden paluu mökille valkovuokkojen keskelle oli vavahduttava. Äitienpäivien valkovuokot olivat saaneet meidät jo aikoinaan unelmoimaan kotiinpaluusta.

Valkovuokot ovat valloittaneet pihamaan

Viime kesänä istutetut perennat ovat menneet talven yli

Minulle puutarhassa myyrääminen on terapiaa. Keväällä rakennan suunnitelmia, unelmia. Joka syksy totean, että paljon jäi tekemistä seuraaville vuosille. Ehkä se, mitä saan aikaiseksi, ei olekaan niin tärkeää.

Ympäröivä monimuotoinen luonto on minulle suuri mielenkiinnon kohde.
Kesäasukkaita, lapsia ja ystäviä mutta myös samoilla paikoilla pesiviä lintuja odottelemme. Mikä lintu ehtii pesiä aitan terassin katokseen, vuosikaudet se oli harmaasieppo, viime vuonna mustarastas teki valtauksen ja harmaasieppo tyytyi katon rajaan. Tänä vuonna pesän oli rakentanut västäräkki, mutta nyt se näyttää hylänneen pesän, ehkä säikähti meitä. Joskus tulee uusia lajeja, viimeisin on pyrstötiainen. Viime kesänä sinisuohaukka piti myyräkantaa kurissa, poikaset pitivät ympärivuorokautista meteliä vaatiessaan ruokaa, pahempaa kuin käpytikan poikaset toisella puolella pihaa.

Vene kohta tervattu

Kaikkein parasta on hiljaisuus. Kuulen, kun tuuli nousee, kohta tulee kohti. Ei, nyt menee ohi, haavanlehdet havisevat.

Nuorin lapseni ja hänen miehensä, ainaisen kesän asukkaat, ovat konkretisoineet meille, miten arvokaita vuodenajan vaihtelut ovat.
Ehkä kaikkein tärkeintä elämässä onkin, että emme voi sitä hallita emmekä omistaa, mutta voimme opetella ottamaan hetkestä kiinni ja kiittämään lahjasta.

Ilta-auringossa

“Väliaikaista kaikki on vain..” laulettiin jo vanhassa rallissa.