Ei mitään hätää

On kesäinen viikonlopun aamu vuonna 2015. Äitini mutustaa keittiöpöydän ääressä mustikoilla höystettyä kaurapuuroa ja tekee voileipää ruissiivuista ja metsäsienistä. Istahdan hetkeksi pöytään minäkin ja syön puuroni maidon kanssa. Katselemme ikkunamme ohi kulkevia ihmisiä, pääosin koirien ulkoiluttajia, ja äitini kommentoi heidän menoaan ja esittää arvioitaan siitä, keitä he ovat ja minne ovat menossa. Harjoittaa eräänlaista liikennelaskentaa. Naureskelemme ja vitsailemmekin. Oma koirani makaa pöydän päädyssä niin, ettei meistä kumpikaan voi lähteä pois ilman, että se joutuu siirtymään.

Tuoksuvat kielot ilahduttavat

Tuoksuvat kielot ilahduttavat

Asetelma on lähes yhtä idyllinen kuin se kuvaus, jonka luin omaishoitajuudesta naistenlehdestä reilu vuosi sitten. Toimittaja kuvaili perheen rauhaisaa viikonlopun aamua ja iäkästä äitiä, joka söi hitaasti muun perheen lukiessa lehtiä. Jutun mukaan äitiään hoitava tytär työskenteli viikot ulkomailla ja hänen puolisonsakin työpaikka oli toisella puolen Suomea. Äidin viikon hoivasta ei mainittu sanaakaan.

Omalla äidilläni, 80 ja risat, on diabetes ja monta muuta sairautta ja painoakin tahtoo kertyä. Noin viisi vuotta sitten hän joutui suureen leikkaukseen, johon sisältyi myös paljon ihosiirrännäisiä. Leikkausten vuoksi nestekierto vaurioitui ja tulehdukset olivat aina uhkana. Äidin kotiuduttua jouduimme hankkimaan erityisesti haavojen vuoksi yksityisen hoitajan, koska kunnalliset – ulkoistetut – jatkuvasti vaihtuvat hoitajat eivät pystyneet hallitsemaan tilannetta.

Ei kilon paloinakaan

Sisarukseni olisivat halunneet äidin hoitolaitokseen suoraan sairaalasta. Vanhempani ilmoittivat, etteivät edes kilon paloina lähtisi kotoaan minnekään. Seurasi hirveä riita. Tuin vanhempiani heidän päätöksessään ja tämä vaurioitti edelleen meidän lasten jo ennestään haasteellisia välejä. Äiti tuli kotiin ja isästäni, joka oli vielä varsin virkeä, tuli puolisonsa omaishoitaja.

Vuoden 2013 syksystä äidin sairaalajaksot lisääntyivät sekä pitenivät ja lyhimmillään hän oli niiden välissä kotona vain vajaan vuorokauden. Syyt olivat moninaiset: haavat eivät parantuneet, tuli virtsatietulehdus, kunto huononi selittämättömästi yhtäkkiä jne. Äidin yksityinen hoitaja, joka kävi noin kolme kertaa viikossa, totesi aina tilanteen ja soitti ambulanssin. Hän myöskin soitteli minulle ja oli huolissaan tilanteesta – äidin lääkkeetkin tahtoivat jäädä ottamatta. Leikkausten jälkeen äiti oli kuntoutunut käveleväksi, mutta nyt liikkuminen väheni koko ajan. Kun ihmettelin eri tahoille äidin jatkuvaa sairaalarumbaa ja syitä siihen, niin joku arveli yhdeksi syyksi sen, että tuntuu kuin rouva pelkäisi kotona. Itsekin olin huomannut, että se entinen iloinen, puhelias äiti oli hävinnyt ja tilalle oli tullut sulkeutunut nainen ja esimerkiksi tavanomaiset pitkät monipolkuiset puhelinkeskustelumme olivat loppuneet kokonaan.

Seurasin kaukaa – toiselta puolelta Suomea – tilanteen kehitystä. Äiti joutui sairaalaan uudestaan ja uudestaan ja sieltä otettiin minuun yhteyttä eri tilanteissa, sillä leikkauksen ja sen jälkihoidon aikaan perhe oli tehnyt minusta yhteyshenkilön. Olin siis koko ajan tietoinen tilanteesta ainakin lääketieteelliseltä kantilta. Kotitilanteesta sain vain pienen vilahduksen lyhyillä visiiteilläni. Vanhempani yhteen ääneen vakuuttivat, ettei mitään hätää ollut. Ei hätää kuulema silloinkaan, kun äiti kaatui yöllä eikä isä jaksanut nostaa häntä ylös. Tyyny vain pään alle ja äiti virui lattialla, kunnes aamu koitti ja naapurista saatiin apua, sillä eihän sitä nyt ketään herätellä keskellä yötä pikkuasian takia. Ambulanssin tai muun virallisen avun soittaminen ei tullut kuuloonkaan!! Tyhjää sekin hoitaja jatkuvasti soitteli ambulansseja!  Ja minunkin käskettiin huolehtia omista asioistani, joten oli helppo sulkea silmät, korvat…

Sydän ei vaikene

Äitini on ollut aina kannustava ja innostava ja meillä on hyvät välit, joten sydäntäni en saanut hiljaiseksi ja niinpä päätin lähteä itse katsomaan tilannetta oikein kunnolla yhtenä viikonloppuna keväällä 2014. Usein ilmaannuin paikalle ilmoittamatta, mutta nyt kerroin tulostani etukäteen. Torstaina iltapäivällä äidin hoitaja soitti, että täällä kotona on niin seesteistä. Hän kertoi hoitaneensa isän avustamana äidin, joka lepäili nyt rauhallisesti ja kaikki oli hyvin. Kerroin olevani vajaan parin tunnin matkan päässä. Perillä menin sisään omilla avaimillani, kun kukaan ei tullut avaamaan. Isäni retkotti makuuhuoneen sängyllä ulosteet housussa umpihumalassa, öristen, ja äitini oli pitkällään olohuoneen sohvalla. Surullisena ja avuttomana hän sanoi tietävänsä puolisonsa sen hetkisestä tilasta.

Silloin tajusin, ettei ollut vaihtoehtoa: minun oli puututtava asioihin. En tahtonut, mutten muutakaan voinut. Tiesin elämäni muuttuvan totaalisesti. Tiesin joutuvani varsinaiseen hierteeseen.

Jätä kommentti

*