Huonokuntoinen kotiutettu

Kevään aikana kävin pitkiä keskusteluja äitiä hoitavien sairaanhoitajien ja ao. osaston lääkärin kanssa. Kerroin, että halusin äidin kotiin. Lääkäri sanoi pohtivansa asiaa ja toivoi, että voisi puhua henkilökohtaisesti kanssani. Niinpä järjestin sairaalan palaverin, jossa olivat myös veljeni ja äidin yksityinen hoitaja. Lääkäri sanoi, ettei ollut mitään lääketieteellistä syytä pitää äitiäni sairaalassa, mutta yleensä niin huonokuntoista henkilöä kukaan ei ota kotiin. Ilmoitin ottavani. Lääkäri kehotti harkitsemaan, että pystyisinkö hoitamaan äitiäni niin, ettei hän taas olisi kohta takaisin sairaalassa. Arveli, että neljä päivää saatan kestää…

Mielenkiintoista muuten, etteivät sairaalassa syntyneet suuret painehaavat kantapäissä olleet este kotiuttamiselle.

Vauhdilla projektiin
Tottuneena projektinvetäjänä panin toimeksi: hankin lainaan sairaalasängyn ja siihen kaiteet ja nousutuet, erikoispatjan, pyörätuolin ja yksityinen hoitaja toi sängyn päälle käännettävän pyörillä liikkuvan pöydän. Vauhdilla hommasin konsultaation äidin jaloille yliopistollisen sairaalan kirurgian polille ja terveyskeskukseen lisäkertoja jalkaterapeutin pakeille. Tein kaiken jonkin ulkopuolisesti, vaikka teinkin rakkaudesta äitiin. Siinä vaiheessa tämä oli vain yksi niistä lukuisista projekteista, joita olen elämäni aikana vetänyt, joskin tavallista henkilökohtaisempi. Vaikkakin uskoin, että myönteisiä muutoksia on mahdollista saada aikaan esim. ruokavaliolla, minulla oli tunne – vai oliko se pelko – ettei tämä projekti olisi pitkäikäinen. Ja vähän yskähdellenhän se lähti käyntiin.

Juhannukseksi kotiin
Juhannukseksi 2014 äiti tuli kotiin vuodepotilaana. Huomasin, että äiti oli mielissään, vaikkei mitään sanonutkaan.

Opin äkkiä kuinka tällaista liikkumatonta potilasta – painoa noin 100 kiloa – siirrellään ja käännellään lakanoitten avulla, kuinka vaihdetaan vaipat, kuinka pidetään puhtaana ja kuinka syötetään. Yksityishoitajan kanssa jopa pesimme äidin tukan vuoteessa, koska silloisen asunnon kylpyhuoneen kynnys oli korkea ja itse huone niin pieni, ettei sinne mahtunut millään apulaitteella.

Omin jaloin äiti ei pystynyt liikkumaan turvallisesti edes rollaattorin kanssa. Sen totesimme konkreettisesti silloin, kun yritimme viedä häntä suihkuun ja jalka tarttui kynnykseen ja hän valui siitä selälleen lattialle, vaikka meitä oli kaksi topakkaa naista tukemassa. Nostoavuksi soitettiin välittömästi ambulanssihenkilöstöä. Isä heräsi meluun päiväuniltaan ja haukkui meidät, että muka olimme turhaan soitelleet ambulanssia. No, isä ei ainakaan olisi pystynyt nostamaan, kun ei tahtonut itsekään pysyä seisaallaan, jalka kun oli kipeytynyt…  Ja aikaisemmilta ajoilta tiesin, että ambulanssin soittamisen asemesta isä mieluummin antoi vaimonsa maata lattialla jopa tunti kaupalla (laittoi vain tyynyn päälle alle ja peiton päälle) odotellessaan apuun esim. naapuria. Ambulanssista oli tullut vanhemmilleni kauhistus.

Käytännön hoivatietoa
Opin tietämään mikä on dosetti, joskin hoitaja piti huolta sen täyttämisestä. Opin kuinka annetaan insuliinipistos, mutta isä, joka oli vielä omaishoitaja, halusi edelleen antaa pistoksen ja olla siitä vastuussa, kunnes tuli se aamupäivä, jolloin isä ei ollut merkinnyt pistoksen antamista hoitajan laatimaan taulukkoon. Kysyin isältä asiasta ja hän väitti, että oli siitä huolimatta antanut pistoksen ja minä taas olin sitä mieltä, ettei näin ollut käynyt. Siihen aikaan äidin annostus oli vielä noin 30 yksikköä aamuin illoin, joten kotimittarilla pystyin pian toteamaan, että sokeriarvo oli korkealla eli pistos oli jäänyt antamatta. Insuliini on väärin käytettynä tappava aine, joten hankin ohjeet asiantuntijoilta ja korjasin lääkitystä. Tästä heinäkuun päivästä vastuu äidin insuliinista siirtyi minulle. Muitten lääkkeiden antaminen oli jo huolenani.

Opin myöskin mikä on INR-arvo. Hoitaja oli ilmoittanut kotisairaanhoitoon, joka vastaa verinäytteiden otosta, että äitini on kotona. Kotisairaanhoitajalla oli lomasijainen, joka ensinnäkin tuli pari päivää myöhemmin kuin oli alkuun sanonut tulevansa ja tuli heti seuraavana päivänä ilmoittamatta uudelleen, kun arvo oli ollut niin korkea (6 ja 7 välissä, kun normaaliarvo on 2 ja 3 välissä). Yksityinen hoitaja sattui olemaan silloin myös paikalla ja yhdessä kyselimme, että kenelle hän ilmoitti muuttuneista arvoista (ja sen seurauksena muuttuneista Marevan-tabletti määristä). Kotisairaanhoitaja katsoi meitä ihmeissään ja kysyi, että pitikö siitä jonnekin ilmoittaakin. (Käytäntö oli ollut varsinaisen viranhaltijan kanssa, että hän ilmoitti arvon ja lääkäriltä saamansa annostuksen äidin yksityiselle hoitajalle, joka sitten päivitti dosetin.) Näytteenottaja teki työnsä ja häipyi sanaakaan sanomatta. Hetken päästä menin äidin luokse ja huomasin, että hänen käsitaipeessaan oli lähes kämmenenkokoinen veripatti, joka levisi koko ajan. Äidin veri oli liian ohutta.

Ei muuta kuin soittamaan ambulanssia ja äiti sairaalaan saamaan vastalääkettä. Reissusta onneksi selvittiin parissa päivässä.