Ruuvi kiristyy

Aamulla herään luonnostaan aikaisin ja olen heti valmis toimimaan. Viime aikoina olen istunut tovin sänkyni reunalla ja miettinyt jaksanko, nousenko… Selkäni huutaa tuskissaan. Osansa oireiluun on varmasti jo vuoden verran huonossa sängyssä nukutuilla öillä ja osansa henkisellä tuskalla, joka hiipii myös ihon alle. Ja vuosikymmeniä sitten koettu fyysinen perheväkivaltakin puskee väistämättömästi esiin sekin.

Yhtenäkään aamuna en kierähdä takaisin sänkyyn, siitä energinen koirani pitää huolen. Sen pyöriessä jaloissa kompastelen vaatteisiini hammasta purren, vaikka keho ei millään tahdo taipua. Pitkä lenkki puistossa ja rantapoluilla vetristää niin kehoa kuin mieltä. Normaali aamuina minulla on jopa reilut 3 tuntia ”omaa” aikaa ja lenkin jälkeen kirjoitan ja teen muita töitäni netissä.

Horsmat kukkivat  kauniisti niityllä.

Horsmat kukkivat kauniisti niityllä.

Kun äiti herää, autan hänet vessaan, vaihdan yöasun päivävaatteisiin, teen aamiaisen ja annan lääkkeet mukaan lukien insuliinipistoksen. Aamiaisen jälkeen äitini nykyään lukee tovin päivälehteä ja minä käyn kotiaskareitten kimppuun. Tyhjennän yöllä pyörineen astianpesukoneen, laitan aamiaisastiat koneeseen ja siivoan keittiön. Sitten otan lakanat äidin sängystä – vaipoista huolimatta niihin tahtoo tulla kosteutta yön aikaan – ja petaan vuoteen. Kylppärissä siivoilen aamutoimien jäljet, laitan pyykkikoneen pyörimään, kerään kuivat vaatteet pois ja laskostan ne kaappiin. Sitten lähdenkin viemään niin vaippa- kuin muita roskapusseja ja samalla koirani pääsee taas pissalle.

Minustako omaishoitaja?
Mutta kuinkas tähän tultiin? Siitäkin huolimatta, että veljeni asuu vanhempieni kanssa samassa kapungissa, isä oli jo useaan kertaa aikaisemmin toivonut, että muuttaisin lähemmäksi heitä, jotta voisin nopeasti tulla avuksi tarvittaessa. En ollut innostunut. Nyt ajattelin, että lähemmäksi muutto saattaisi olla järkevää ja aloin pohjustaa tilannetta. Mieleeni ei tullut ajatustakaan siitä, että muuttaisin vanhempieni silloiseen pieneen asuntoon, vaan aloin katsella itselleni asuntoa – vaikka väliaikaistakin – hieman kantakaupungin ulkopuolelta, mutta lyhyen ajomatkan päästä.

Tässä vaiheessa isä esitti ensimmäistä kertaa yhdeksi vaihtoehdoksi sen, että hän jäisi pois omaishoitajuudesta ja minä hakisin tilalle. Koska en oikeastaan tiennyt mitään omaishoitajuudesta, olin yhteydessä ao. viranomaisiin ja ehdoton ensimmäinen vaatimus oli, että lopetan yritykseni. Vaikka yritykseni onkin vaatimaton, kieltäydyin. Omaishoitajuus ei ole mikään vakivirka vaan se voi päättyä yhdessä silmänräpäyksessä ja sitten olisin aivan tyhjän päällä.

Ristiriitoja ja väkivaltaa
Tunteeni olivat ristiriitaiset, sillä jos en olisi äidin kanssa niin hyvissä väleissä, niin tuskinpa olisin enää vuosikymmeniin käynyt edes tervehtimässä vanhempiani – ja asuisin todennäköisesti jossain toisella puolen maapalloa. Äiti oli nuoruudessanikin erittäin kannustava. Kun puhuin haaveistani ja suunnitelmistani, niin äiti totesi, ettei Luojakaan kiellä suuria ajattelemasta. Minä otin tämän kannustavana, vaikka myöhemmin eräs ystäväni arveli, että taisi äitisi kuitenkin yrittää paremminkin toppuutella kuin kannustaa ja innostaa. Olipa tulkinta niin tai näin äiti kuitenkin oli todella innoissaan saavutuksistani, kuten ajokortin hankkimisesta, opiskelemaan pääsystä jne. Isä sen sijaan totesi, ettei sinun naisena kannata opiskella mitään vaan mene töihin vähäksi aikaa, sillä kohtahan sinä rupeat tekemään lapsia…

Se, että yhytin isäni örisemässä umpihumalassa, ei suinkaan ollut täysin yllätys, sillä alkoholin väärinkäyttö oli aina ollut osa perheemme elämää. Vaikka isä hoiti työnsä, niin kyllä hän myös ryyppäsi runsaasti. Oli ryypännyt aivan nuoresta lähtien jo paljon ennen kuin vanhempani tapasivat ja alkoivat seurustella. Ja eihän hän muuten olisi juonut, mutta kun piti vähän purkaa paineita, oli hyvin yleinen selitys. Aina ei syytä tarvinnut, mutta isä oli myös todella näppärä haastamaan riitaa kotona saadakseen syyn rynnätä ovet paukkuen ulos ja kapakkaan. Tuntien päästä hän tuli kotiin umpihumalassa, itsetuntoa uhkuen ja raivoa täynnä ja erityisesti minä sain kokea fyysisesti sen raivon: harjanvarrella, keinutuolilla pitkin selkää… Ja kerran heräsin sängyssäni siihen, että isä piteli talon terävintä veistä lähellä rintaani ja äiti kiskoi isää kauemmaksi.

Syntynyt kohteeksi?
En oikein tajunnut miksi olin isän vihani kohde, sillä en käytökselläni enkä toiminnallani mielestäni antanut syytä. Päinvastoin oli jopa ylikiltti. Yhä vieläkin yritän ymmärtää. Isä kuulemma oli ollut erittäin pettynyt, kun synnyin. Oli toivonut poikaa. Meihin naisiin, siis äitiini, minuun ja myöhemmin pikkusiskooni, isä kohdisti negatiiviset puheensa ja myös väkivaltansa. Veljeeni hän ei koskaan koskenut sormellaankaan.

Perheemme näytti idylliseltä eikä ristiriidoista puhuttu ulkopuolisille. Jos jotain isän käytöksestä livahti sisäpiirin ulkopuolelle, niin syy pantiin herkästi naisväen kontolle, sillä mieshän on niin hurmaava ja rauhallinen. Mummoni, siis isäni äiti, huomasi saunassa leveän harjanvarren jättämän mustelman selässäni ja kun kerroin mistä se oli tullut, niin mummo totesi, että sinä varmaan teit jotain ansaitaksesi sen!

Äitini on sitkeä ja sisukas, tarvittaessa jopa kovaluontoinen ihminen. Vaikka äiti oli kannustava meitä lapsia kohtaan, niin hän myös piti tiukkaa jöötä ja loppujen lopuksi äidin sana oli laki myös isälle. Äidillä oli jonkinlainen henkinen yliote isään, vaikka tämä kuinka yritti isotella. Sairaus vei äidiltä kyvyn esittää mielipiteitään yhtä napakasti kuin ennen ja hän myös joutui ns. toisten armoille aivan arkisissakin asioissa. Voi vain arvailla mitä humalan voimalla tuli sanottua puolisolle, joka ei pystynyt vastaan panemaan. On helppo kuvitella, että äiti hyvinkin tunsi olevansa avuton, turhautunut omaan tilaansa jopa peloissaan omassa kodissaan.