Viime kirjoituksesta onkin ehtinyt vierähtää jo monta viikkoa, mutta aika on kulunut kuin siivillä töissä ja kaikenlaisten lähtövalmisteluiden parissa. Tätä kirjoittaessani istun kuitenkin jo lentokoneessa matkalla Lontooseen ja keräilen viime aikojen ajatuksia yhteen.

Kuukausi ennen lähtöä kaikki tuntui vielä suhteellisen kaukaiselta. Niin kaukaiselta ettei mitään konkreettisia valmisteluja, kuten pakkaamista, oikein voinut vielä aloittaa. Kaikki viralliset asiat oli kuitenkin hoidettava hyvissä ajoin enne lähtöä. Niihin kuuluivat ainakin:

• väliaikaisen muuttoilmoituksen tekeminen maistraattiin tai Postiin
• hakemus Kelalle Suomen sosiaaliturvan piirissä pysymiseen
• matkavakuutuksen hankkiminen, jos sellaisen haluaa (itse en hankkinut, sillä perheeni kertoi että minut rekisteröidään paikalliseen lääkäri/terveyskeskukseen ja saan sieltä kaiken perushoidon ilmaiseksi)
• työ- tai oleskeluluvan hankkiminen, mikäli matkustaa maahan, jossa sellainen tarvitaan
• lentolippujen ostaminen (kannattaa vertailla nuorisohinnat, yhdensuuntaiset ja meno-paluu-hinnat)
• listan tekeminen asioista, jotka haluaa pakata mukaan (on huomattavasti helpompi pakata paniikissa kun on lista mistä luntata)
• valuutan vaihtaminen, mikäli tarpeellista
• puhelinliittymän vaihtaminen, tai toisen puhelimen ja liittymän hankkiminen (on aika kallista käyttää suomalaista liittymää normaaleihin puheluihin ja tekstiviesteihin)

Siinäpä varmasti tärkeimmät ja yleisimmät asiat. Tilanteesta riippuen saattaa joutua järjestelemään esimerkiksi asuntoasioita kotimaassa, mutta tuskin niin suurta ongelmaa ilmenee, ettei siihen löytyisi ratkaisua. Useimmat asiat voi hoitaa myös vasta lähdön jälkeen, eli isäntäperhe voi varmasti tarvittaessa auttaa. Googlettamalla kohdemaan saattaa myös löytää maahanmuuttosivun, joka neuvoo kaikissa hoidettavissa asioissa.

Mitä lähemmäs lähtö tuli, sitä suuremmaksi ainakin itselläni paniikki kasvoi. Tuntui, ettei aika riitä kaikkeen mitä olisi vielä tehtävä. Pakkaamisen jätin lähtöä edeltävään iltaan ajatuksella ”ostan sitten sieltä lisää”, mutta siitä huolimatta sain puristaa kiinni kahta isoa matkalaukkua. Kaikista vaikein asia ei kuitenkaan ollut matkalaukkujen kiinni saaminen, vaan ajatus siitä, ettei tule näkemään rakkaita ihmisiä pitkään aikaan. Ihmiset ovat kuitenkin ne, jotka tekevät kodin, eivät tavarat. Onneksi kaikki läheiseni ovat olleet ikävästään huolimatta hyvin kannustavia.

Mietin myös, että mitä tulen kaipaamaan Suomesta. Ruokaa toki (piimää, ruisleipää, kylmäsavulohta, perinteisiä kotiruokia, karjalanpiirakoita, suklaata…), mutta eniten ehkä yleistä puhtautta. Maailmalla kulkiessaan ymmärtää kuinka hienoja asioita puhdas vesi, ruoka ja luonto ovat. Kohdemaani huomioiden monikin käyttäytymiseen liittyvä asia vaatii paljon totuttelua, mutta koko ikänsä Suomessa asuneena asioiden suoraan sanominen ja rehellisyys varmasti nousevat pintaan. Suomalaiset ovat tottuneet siihen, että toisen sanaan voi luottaa, ja että kyseinen ihminen oikeasti tarkoittaa sanomaansa eikä vain jutustele lämpimikseen. Joskus myös hiljaisuus on kultaa. En tarkoita tällä että britit ovat epärehellisiä, heistä vain ei tiedä milloinka mukava käytös on vain opittua kohteliaisuutta. Vaikka tiedostan Suomen ja suomalaisuuden hienouden, käsitän sen ehkä kunnolla vasta sitten kun olen moneen kertaan menettänyt hermoni brittien tapaan hoitaa asiat. Vaikka palaan kotiin entistä ylpeämpänä Suomalaisena, olen varmasti huomaamattani omaksunut myös englantilaisia tapoja.

Lähtöpäivä tuli mielestäni aivan yllättäen. Ajatus siitä, että istun nyt siinä kohti, mikä on joskus ollut vain kaukainen ja epätodellinen haave, on toisaalta voimaannuttava ja toisaalta pelottava. Tämä todistaa hyvin sen, etteivät unelmat ole turhia, mutta niiden eteen on tehtävä jotain. Olipa unelmasi muuttaa ulkomaille, päästä kouluun tai tiettyyn työhön, tee se mitä tarvitsee, ja kohta voit huomata eläväsi unelmaasi. Harvoin unelmat ovat kenenkään luo itse kävelleet, vaikka kohtalo voikin kuljettaa sinut aivan muualle.

Lähdön hetkellä olisin ollut valmis jäämään kotiin. Tuntui vain liian hankalalle jättää oma koti, omat tavarat ja kaikki rakkaat ihmiset taakseen. Tuntui myös kuin laiminlöisin velvollisuuteni olla rakkaideni luona ja pitää heistä huolta, ja että päätökseni lähteä on liian itsekäs. Toisaalta elämme elämäämme vain itseämme varten, ja lähtö on tuntunut minusta oikealta ratkaisulta ainakin jossain vaiheessa. Mieluummin kadun lähtöä ja menetettyä aikaa, kuin sitä, etten koskaan edes yrittänyt. Ainahan pääsee takaisin kotiin. Tällä hetkellä olo on todella sekava. Välillä joudun puremaan hammasta pidättääkseni itkua, ja välillä mahanpohjaa kouraisee jännittävän odottava tunne kaikesta siitä mitä tulevan pitää.

En ole osannut jännittää yhtään niin paljon kuin kuvittelin, mutta luulen sen johtuvan siitä, etten vieläkään oikein edes tiedosta koko tilannetta. Olen kuitenkin varma, että tästä vuodesta tulee yksi elämäni tunnerikkaimmista vuosista. Toivottavasti te pääsette mukanani suunnattomasta ikävästä hillittömään onneen ja jonnekin sinne välille. Tämä postaus on varmasti hyvin ajatuksenvirtamainen (?) ja vastoin kielioppisääntöjä, mutta toivon, että siitä välittyy tämä ainutkertainen tunne, jota nyt koen.

Loppuun vielä kaikille rakkaille: kiitos, että olette olleet niin suurena tukena jo tähän mennessä. Ymmärryksenne, apunne ja pienet sananne ovat olleet kantava voima tällä alkavalla matkalla. Olette ajatuksissani päivittäin.

Ensi kerralla päästään jo itse aiheeseen: ensikokemuksiin uudessa kodissa!