Blogi on viettänyt hiljaiseloa, kun rouva emäntä katkaisi paremman kätensä juhannusaattoaamuna kirmatessaan liian villisti pöpelikköön kukkakimppua poimimaan. Kyllä jaksoivat päivystyksessä virnuilla, että eikö se ole jo sulho katsottuna vai miten piti niin innolla olla yrttien perässä heti aamusta. Lääkäri vielä opasti, että josko olisit ollut humalassa, ei olisi käynyt kuinkaan. Hahahaa. Kesää vietetään siis oikea käsi tiukasti pinkissä paketissa, mutta eipä tuo ole päässyt vielä ainakaan liioissa helteissä hikoamaan.

Kesäkäsi pukeutuu trendikkäästi huomioväreihin.

Käsipaketin aiheuttama harmistus on jäänyt taka-alalle, sillä pikkuisäntä, tuo aurinkoinen kaksvee, jolla on pulleat posket ja pellavaiset hiukset, joissa vielä häivähdys vauvantuoksua, sairastaa. Traktoriajelut, potkupyöräily ja metsäretket ovat vaihtuneet lääkepulloihin ja hikiseen pyöriskelyyn sylissä.

Ensin oli pitkittynyt flunssakierre ja äreästi tulehtunut korva, johon useaankaan otteeseen vaihdetut lääkkeet eivät purreet. Päädyttiin kitarisaleikkaukseen ja jo kertaalleen putkitettuihin korviin vaihdettiin uudet, titaaniputket. Kun leikkaussalista heräämöön kärrättiin pieni sänky, jossa makasi pieni poika kanyyli kädessään sydämenlyönnit koneen ruudulle piirtyen, tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat puristuneet kurkkuni ympärille. Henki kulki vaivoin ja silmät kyyneltyivät. Mietin kaikkia niitä äitejä, jotka silläkin hetkellä istuvat pienten sairaalasänkyjen äärellä katselemassa lastaan, avuttomina, äidin sydän huolesta pakahtuen. Pienten poikien ei kuulu maata sairaalasängyissä, vaan kiipeillä puissa ja juosta heinäpellolla lippis vinossa.

Pieni ja hento ote.

Minun siinä nyyhkiessäni poikanen heräsi säpsähtäen ja nostin hänet syliini. Supattelua ja silittelyä ja pian oli pieni mies jaloillaan. Leikkaus meni hyvin ja tuntia myöhemmin olimme jo ostamassa jäätelöä ja kiisseliä kotiinviemisiksi.

Nyt lapsi oksentaa. Koko perhe on pitänyt ärhäkän, mutta nopean vatsataudin, muutama kesäkilo on karistettu ja pari päivää on litkitty mustikkakeittoa ja jaffaa. Mutta pikkuisäntää tauti ei päästä otteestaan. Vatsa on sekaisin ja kuume korkealla. Kysin päivystys rauhoittelee, kun tivaan tärisevällä äänellä toimintaohjeita. Lepoa ja hoivaa, lepoa ja hoivaa.

Ruudun toisella puolella on teitä, jotka jo otsikon sanat luettuanne tiedätte. Mitä tarkoittaa äidin sydän? Millaisen ilon lapset elämään tuovatkaan. Ja millaisen huolen. Se huoli pakahduttaa, puristaa, ei jätä rauhaan. Äidin sydän saa tekemään asioita, joihin ei koskaan uskonut pystyvänsä. Lapsen puolesta taistellaan väsymättä. Oma epätäydellisyys ja avuttomuus korostuvat, kun lapsella on paha olla. Äidin sydän ei luovuta, sillä yksikään vaisto ei ole voimakkaampi kuin se, jonka ohjaamana suojelemme luomaamme elämää, pientä ihmistä, omaa lasta.

Pieni kuumeinen vieruskaveri.

Vedän kuumeesta hehkuvan lapsenkehon kainalooni ja suukottelen hiljaa vaaleita hiuksia, niitä joissa on vielä hitunen vauvantuoksua. Silitän ja tarjoan: mehua, maitoa, keittoa, jäätelöä, syliä, keinutusta, laulua. Ja silti lapsi on kipeä. Vääntelehtii pahaa oloaan, silmät kyynelissä. Tunnen näkymättömien käsien jälleen kiristävän otetta kurkustani, henki salpautuu, pala nousee kurkkuun. Antaisin mitä vaan, mitä vaan, jos vain parantuisit. Tekisin mitä vaan, mitä vaan, jos se auttaisi.

Mitättömiltä tuntuvat arkiset huolet, kiukkuilut ja kaadetut maitolasit, housuun lorotetut pisut. Lapsi on kipeä ja äidin sydän – siihen sattuu.