Pöljä, nyt on kesä!

Juna ja juhlaväki. Kuva:Pasi Utriainen

Lauantaina Pöljällä juhlittiin. Pohjois-Savon vuoden kyläksi valittu pitäjämme on raparperimehumaljansa ansainnut. Tittelistä nyt puhumattakaan. Kesäkauden avajaiset uuteen loistoon talkootöillä kunnostetulla vanhalla rautatieasemalla, Pöljän pysäkillä, olivatkin mainio tilaisuus juhlia kylää ja sen asukkaita.

Se ainut ja oikea PÖLJÄ.

Se ainut ja oikea PÖLJÄ.

Perjantai-iltana pähkäilimme Kyläyhdistyksen porukan kanssa roskapönttöjen paikkoja, kasasimme grilliä ja nyhdimme nokkosia lasten juostessa huumassa ympäri pihaa. Pikkuihmisten riemukkaat “Juna tulee!” -huudot keskeyttivät aikuistenkin puuhat, ja kaikki säntäsivät pihalle vilkuttamaan, josko juna vaikka viheltäisi palkkioksi. Äiti-ihmiset huokailivat samalla helpotuksesta, että Pysäkin pihaan on saatu pitkä komea aita ja siihen häikäisevän hieno ja tukevaa tekoa oleva rautaportti, joka pitää vilkuttelevat viikarit turvallisen matkan päässä kiskoilta.

Ja niin lauantaina juhlittiin, aiheesta. Kyläyhdistyksen puheenjohtaja piti puheen, nostettiin malja kesälle, kyläläisille, Pysäkille ja yhdessä olemisen keveydelle. Oli vanhojen autojen näyttelyä, kirpputoria, makkaraa ja lettuja, valokuvanäyttelyn avajaiset ja kahvion kanelikierrepullat. Oli kumisaappaisia isäntiä ja kukkamekkoisia rouvia, mummuja ja vaareja, koiria ja kävelyretkeläisiä. Oli kylä ja sen asukkaat, kiireetön tunnelma ja leppoisa mieli. Tervehdittiin tuttuja, jutusteltiin mukavia ja paimennettiin juoksentelevaa lapsilaumaa.

Ei pöljempi puhe!

Ei pöljempi puhe!

Eikä pöljempiä menopelejäkään!

Eikä pöljempiä menopelejäkään!

Kyläyhdistyksen puheenjohtajan juhlapuheen aikana yksi pyyhki hikeä ja toinen silmäkulmiaan. On hyvä olla Pöljältä. Kuulua tähän porukkaan. Katselin juoksevia lapsia ja mietin omilta juuriltani kaupunkilaisena, miten pienet ihmisemme kasvavat kyläläisyyteen. Miten naapurin kolmevuotias on kulkenut kyläyhdistyksen kokouksissa mukana niin, että on nimennyt hienoimmat kenkänsä “kokouskengiksi”. Miten oma päiväunilta herätetty kaksivuotias nostetaan unisena Pysäkin pihaan, ja hän suunnistaa empimättä makkaranpaistopisteelle nykimään tuttua grillaajaa essunkulmasta. Miten monta kimppua voikukkia ja niittyleinikkejä pienet kädet ehtivät yksien kesäkauden avajaisien aikana kiikuttaa omien ja naapurin äitien käsiin. Miten minä ajattelin, ettei tällaista kyläläisyyttä ole kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Ja nyt tässä, ihan elävänä.

Kun sitten juhlapuheen katkaisi lapsen huudahdus “Juna tulee!”, oli vilkuttavia veijareita koko aseman pihallinen, eikä vanhimman ja nuorimman vilkuttajan riemun määrässä ollut eroa, kun junan pilli viimein vislasi tervehdyksensä juhlaväelle.

Kommentit

Jätä kommentti

*