Kun esikoistyttömme syntyi, puin hänet rennosti ruskeisiin, oransseihin ja keltaisiin haalareihin ja perussinisiin tai -punaisiin paitoihin. Välttelin vaaleanpunaista. Niin sukupuolisensitiivinen en sentään ollut, että olisin ilmoittanut lapsemme olevan vain vauva, tunnustin kyllä, että tyttö tuli. Mutta ehdoin tahdoin ei meillä mitään pikkubarbia kasvateta, puhisin. Lapselle ostettiin punainen leikkitraktori ja hänet istutettiin valtran kyytiin isin syliin jo ennen vuoden ikää. Kummitäti toi Helsingistä hienon paidan, jossa oli vanhan walmetin kuva. Onko hieno traktori, tivattiin vuosikkaalta ja saatiin vastaukseksi hampaaton hymy. No tuliko neidistä traktorityttö? Puimuripimu? Konehallikimuli? Ei varsinaisesti. Nykyään kolmevuotias emännänalku toteaa, että traktori meluaa ja prinsessoilla on herkät korvat. Prinsessoilla on myös aina sisäkengät, kimalletta ja tarravihko tyynyn alla, että tiedoksi vaan jos epäilyttää. Vaatteensa hän valitsee itse ja pukeutuukin varsin monipuolisesti vaaleanpunaisen ja pinkin koko skaalaa hyödyntäen. Walmet-paita on vaihtunut, ja nykyisiä suosikkikuvia ovat pateettisesti vilkutteleva Hello Kitty ja se hiusten liikakasvusta kärsivä Disney-prinsessa.

Peltohommat hoituvat taustalla, joten me tytötpä lähdettiin keräilemään kukkia.

Kaksivuotias poikanen taas aloitti elämänsä siskolta perityissä potkuhousuissa, ja hän lienee ainut Pöljän prinssi, joka marssi tänäkin keväänä hakemaan siskoaan seurakunnan kerhosta pinkeissä farkuissa. Sen punaisen traktorin hän peri myös, ja voi pieksut sentään, kuinka hän sitä rakastaa. Siinä missä sisko tyytyi hieman työntelemään menopeliä, on nuori isäntä ollut heti ryömintätaidon saavutettuaan täysin tuon vempeleen pauloissa. Koirankarvat rintamuksilla ja sylki suusta roikuen hän hinkkasi itseään ja rakasta traktoriaan pitkin tuvan lattiaa ja pörisi mennessään. Nykyään homma on kehittynyt ja  mieluisin leikki on asetella traktoriin vaihtoehtoisia kuskeja; milloin siellä istuu joku nukkekodin asukkaista, milloin taas lego friendsien pimatsut ja Tähkäpään miesystävä.

Taloudesta löytyy myös aikoinaan serkkutytöille hankittu polkutraktori, jossa on.. ööö.. kaurapuuromoottori?

Entäs sitten ne oikeat traktorit? Poika nukkui jo vauvana parhaat päiväunet valtran kyydissä olevassa turvakaukalossa, myöhemmin sinne viriteltiin pyörän turvaistuin ja nyt tyyppi kököttää jo apukuskin paikalla. -Yytiin! YYYTIIIN! huutaa nuorimies, pomppii tasajalkaa ja osoittelee vaativasti traktorin koppia päin. Ja isi ottaa, ottaa ja myhäilee. – Lähetäänpäs miesten hommiin, sanoo vielä, ja toistaiseksi varsin harvasanainen kaksivuotias nyökyttää niin että niskat ovat venähtää. Koskaan ei poika pyri traktorista pois tai osoita kyytiin kyllästymisen merkkejä, kyntöauran kolinan tahtiin toki tarmokkainkin työmies yhä joskus nukahtaa, ihan hetkeksi vain.

Innokas apukuski.

Tässä sitä sosiaalista sukupuolta nyt rakennellaan, tuumailen minä, kaksi kurssia yliopistopsykologiaa opiskelleena. -Me ollaan tyttötiimi! karjuu kolmevuotias ja kirmaa myötämielinen narttukoiramme kintereillään kohti kukkaketoa. Hän myös vakuuttaa tyttöjen vessatuotosten tuoksuvan kukilta ja hunajalta, kun poikien vastaava aikaansannos ainoastaan ”lemuaa bensalta ja kakalta”. *nenännyrpistys*. Näin on Pöljän karu luonto leiponut lapsistamme Tytön ja Pojan ja sukupuolineutraali kasvatusideologiani leijailee teoreettisen hattaraisena pilvenä kohti avarampia maisemia.

No, ehkäpä prinsessasta tulee vielä maanviljelija ja pinkkifarkkuisesta traktorimiehestä hoivatyöntekijä – samapa tuo, kunhan ovat omia itsejään, erilaisia, ihanaisia, omanlaisia, Pöljältä saaneet juuret ja siivet. Entäpä teillä? Istuuko aamupalapöydässänne prinsessoja ja traktorimiehiä vai prinssejä ja puimuripimuja?