“Jonakin päivänä voit sanoa, että pahin on takana”

”Ei haittaa” -sanoo vanhempi, kun lapsi kaatuu ja alahuuli alkaa täristä säikähdyksestä. ”Älä suotta huolehdi, ei ne sinua tietenkään irtisano” -kannustaa työkaveri, kun kollega ilmaisee pelkäävänsä saavansa potkut yt -neuvotteluiden äärellä. Surevaa saatetaan hoputtaa menemään elämässä eteenpäin, tai läheisen itsemurhan kohdanneelle todetaan: ”voi eihän se mitenkään ollut sinun syysi, älä suotta kanna syyllisyyttä”. Hyvää tarkoittavia lausahduksia jokainen, mutta kuulijalle tällainen saattaa merkitä ohitetuksi tulemista tai sitä että toinen ei kestä minua ja minun tunteita hankalan tilanteeni äärellä.

Kriisin kohdatessa yleisinä toiveina ovat kuulluksi tuleminen, todesta ottaminen sekä kokemus siitä, että asiani kiinnostaa toista ja että hän kestää kuulemansa. Mitätöimättä tai ylireagoimatta. Ei ole helppoa kokea pelkoa, syyllisyyttä, häpeää tai vihaa, mutta ei myöskään läheisen roolissa olevana ole helppoa aina ottaa niitä vastaankaan. Kovin herkästi siksi tulee sanottua, että tuollainen tunne on ihan turha tai tarpeeton. Ihan vain siksi, että haluaisi ettei toinen kärsisi suotta niin isosti. Samoin, jos järkytys tai suru saa aikaan tuskaisen ahdistuksen, niin läheisenä helposti ylireagoi ja hätääntyy itsekin. Tai ottaa etäisyyttä.

Äkillisen kriisin kokeneella saattaa esimerkiksi syyllisyyden kokemus olla alkuvaiheessa se, mikä saa koko käsittämättömään asiaan jonkinlaista mieltä. ”Kuolemaa ei olisi tapahtunut, jos olisin soittanut hänelle tuona aamuna ja hän olisi siten lähtenyt reissuun myöhemmin, joten kolaria ei olisi tapahtunut…” Näin ihminen saattaa kokea, että tapahtumaan olisi voinut jollain lailla vaikuttaa. Oma syyllisyys siitä, että en sitten soittanutkaan, on jotenkin helpompi sietää kuin asiana se, että näin vain tapahtui. Sellainen on pelottavaa, että asioita vaan tapahtuu. Yleensä tällainen tunne elää aikansa, kunnes ihminen itse on valmis siirtymään käsittelyssään eteenpäin eikä tarvitse vaikkapa sitä syyllisen roolia enää ja alkaa tulla tilaa esimerkiksi surulle ja kaipaukselle. Noille kauheille tunteille, jotka kertovat, että menetys on totta.

Lohduttaminen on hieno asia ja sitä tarvitaan. Lohduttamisen tulee kuitenkin tuottaa ennemmin turvaa kuin turvattomuutta. Pahinta on, jos ihminen jätetään vaikeassa tilanteessaan yksin siinä pelossa, että sanoo jotain väärin tai häiritsee. Toisen tunteita kannattaa yrittää ennemmin hyväksyä ja sietää, kuin aktiivisesti pyrkiä muuttamaan niitä. Siksi hyvä kommentti voisikin olla salliva kysymys: ”Sattuiko, onko pipi iso vai pieni?”, ”Sinua siis pelottaa, että juuri sinut irtisanotaan, mitä tähän liittyy?” tai ”Koet nyt syyllisyyttä tapahtuneesta, haluatko avata sitä tarkemmin?” Kuulijaksi ja kokemuksen jakajaksi tarjoutuminen on iso asia. Siinä pitäisi yrittää olla ratkaisematta, oikomatta ja jakelematta neuvoja. Edetä toisen tahdissa. Pitäisi yrittää kuunnella, välillä kaiken kertovaa hiljaisuuttakin ja tavoittaa se toisen omakohtainen tarina. Oikeita sanoja ei ole, mutta aito tahto ja välittäminen välittyvät. Joskus myös käytännön apu on parasta auttamista tai puhuminen ihan jostain muusta.

Rauhallisuus tuo turvallisuutta. ”Olen tässä, hengitellään, ollaan rauhassa. Mitä toivot minulta nyt? Jonakin päivänä voit sanoa, että pahin on takana. Uskon niin, vaikka näen että nyt sinulla on tosi vaikea olla.”

 

Eeva Niskanen, kriisityöntekijä (Kuopion kriisikeskus)

 

 

Tutustu Kuopion kriisikeskuksen toimintaan alla olevasta linkistä:

https://www.mielenterveysseurat.fi/kuopio/

Jätä kommentti

*