Vapaaehtoisesti pakkaseen

Pimeys ja kylmyys ovat myrkkyä. En ole koskaan ollut talven ystävä, mutta lapsuuden lumileikeissä pakkasenkin sieti paremmin kuin nyt aikuisiällä.

Tänään yllätin itseni ja menin ulos – lumitöihin. Kaikkea se toimettomalla teettää. En suinkaan mennyt auraamaan piha-aluetta, vaan kolaamaan lumia järven jäältä kotimme edustalla. Meillä on ollut tapana tehdä tyttärilleni luistinrata Kallaveden jäälle aina, kun siihen on ollut mahdollisuus. Radan kunnossapidossa riittää puuhaa. Reilun puolen tunnin kolailussa 25 asteen pakkasessa tuli hiki. Ihan mukavaakin se oli. Työnsä jäljen näkee jäällä välittömästi.

Olen päässyt elämässäni helpolla, kun en ole kokenut mitään inhottavampaa kuin kylmyys. Paleleminen on ikävintä, mitä tiedän, ja olen aivan varma, että olen syntynyt väärälle maailmankolkalle. Armeijassa kavereilla oli talvella tapana vinoilla minulle, kun pakkasin leireille mukaan kaikki mahdolliset varusteet. Enimmillään vaatteita oli päällä niin monta kerrosta, että liikkuminen oli hankalaa ja siihen aikaan olin sentään fyysisesti huippukunnossa.

Ihmiskokeeni alku on sujunut vaivattomasti. Työpaikalla olen tosin kuunnellut televisiota sujuvasti. Kun työpisteeni on poispäin tv-ruudusta, on sitä helppo olla katsomatta. Olen malttanut olla kurkkimatta myös silloin, kun selostaja on hehkuttanut maalia Englannin Valioliigan ottelussa. Mielestäni se on tyttöjen jalkapallovalmennukseen sotkeutuneelta mieheltä aika hyvin.

Facebookia tai Twitteriä en ole kaivannut, mutta niistä luopumisen oletinkin kaikkein helpoimmaksi. Jos jollakin ystävistäni on juuri minulle asiaa, he varmasti osaavat olla yhteydessä suoraankin.

En koe jääväni mistään paitsi, vaikken katsokaan televisiota. Elämäni 44 ensimmäisen vuoden aikana olen liian usein vain lösähtänyt sohvalle ja tuijottanut ruutua ilman, että kuvien virta on vaikuttanut minuun millään tavalla. Tiedän, että jos televisiossa tapahtuu jotakin oikeasti merkittävää, joku kyllä kertoo siitä minulle.