Parempi ihminen

Ihmiskokeeni aikana minulla on ollut aikaa sekä lukea että ajatella.

Olen tajunnut, että liian helposti ja liian usein perheellisen keski-ikäisen elämä on ryntäilyä paikasta toiseen. Kaiken lisäksi vähä vapaa-aika on arjen melskeessä helppo hukata sosiaalisessa mediassa roikkumiseen tai television tuijotteluun.

Itse en aio enää olla passiivinen tarkkailija. Oikea elämä on huomattavasti virtuaalielämää mielenkiintoisempaa. Miksi pitäisi katsoa esimerkiksi tositeeveetä, kun on omakin todellinen elämä elettävänä.

On valitettavaa, jos hukkaamme täällä Itä-Suomessakin kyvyn kohdata muita ihmisiä. Minusta Savossa on parasta ihmisten sosiaalisuus. Kuopiossa voi vielä antautua kahvilassa tai bussipysäkillä juttusille ventovieraan kanssa ilman, että leimataan välittömästi hulluksi. Monessa muussa Suomen osassa kynnys lämpimikseen puheluun on paljon korkeampi.

Uskon vilpittömästi, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset puhuisivat enemmän toisilleen ja pysähtyisivät myös kuuntelemaan muiden ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä.

Itselleni yksi elämäni antoisimpia ajanjaksoja oli, kun sain heti opiskelujeni jälkeen työskennellä seitsemän kuukautta maahanmuuttajien suomen kielen opettajana. Ryhmässäni oli eri-ikäisiä miehiä ja naisia hyvin erilaisista kulttuureista. Osa oli paennut sotaa, osa oli tullut Suomeen rakkauden perässä ja osalla oli suomalaisia sukujuuriakin. Ryhmäläisten kielitaito oli hyvin rajallinen, mutta halu keskustella ja oppia ymmärtämään sekä uutta kotimaata että muiden ajatuksia, oli valtava.

Usein rauhallisesti alkanut keskustelu yltyi väittelyksikin, kun joku ryhmän jäsenistä halusi nostaa oman asiansa muiden yläpuolelle. Etenkin uskonto oli aihe, josta seurasi jatkuvaa vääntöä. Ryhmässä oli ainakin protestantteja, muslimeja, ortodokseja, hinduja, evankelisluterilaisia ja ateisteja ja muiden tavat ja perinteet herättivät ihmetystä.

Yksi uskontokeskustelu on jäänyt erityisesti mieleen. Kesken yhden irakilaisen ja yhden venäläisen nuoren miehen väittelyn, vanhempi aasialaistaustainen nainen kaivoi käsilaukustaan lompakon ja sieltä kuvan. Nainen esitteli kuvan kaikille ja kertoi, että siinä on hänen jumalansa. Osa muista opiskelijoista nauroi, mutta nainen ei hämmentynyt.

”Miksi te nauraa? Minä ei naura, vaikka te uskoo asia, mitä ei näe”.

Tuli hetkeksi hiljaista.

Jätä kommentti

*