Valokuvamuisti

Kun en ihmiskokeeni vuoksi katso elokuvia, olen järjestänyt valokuvia.

Valokuva on muistojen säilöjänä nerokas keksintö. Vanhojen kuvien kohdalla muistaa harvoin tarkasti, mitä kuvan ottamista ennen tai sen jälkeen on tapahtunut tai aina edes sitä, missä kuva on otettu ja miksi. Juuri siinä on valokuvien rikkaus.

Yhtä ja samaa kuvaa voi katsella monella tavalla. Sen ympärille voi rakentaa sellaisen tarinan kuin kulloinkin haluaa. Valokuvien katselu on luovaa puuhaa.

Vanheneminen on mielenkiintoinen ilmiö. Vaikka tunnen itseni ihan samanlaiseksi nuoreksi pojaksi kuin 20 vuotta sitten, huomasin valokuvista, että olen tainnut vanhentua.

Kaikkein selvimmin ajan kulumisen huomaa kuitenkin lapsista. On ollut mukava palata kuvien kautta niihin hetkiin, kun omat tyttäret olivat pieniä.

Kuvia katsoessa ei tarvitse kulkea huonosti nukkuva nyytti sylissä keskiyöllä olohuonetta päästä päähän, vaan voi tarttua mukavampiin muistoihin.

Lähipäivinä olen elänyt uudelleen monia hetkiä reilun kymmenen vuoden takaa ja tullut siihen tulokseen, että onneksi ihminen vanhenee. Saman päivän eläminen kerta toisensa jälkeen olisi tappavan tylsää.

Jätä kommentti

*