Suomi on pitkä maa. Sen tajuaa jo neljän ja puolen tunnin junamatkalla Kuopiosta Helsinkiin. Matkan aikana ehtii kolmeen kertaan sataa kuin saavista ja paistaa taas niin, että toivoin jo oikean käteni ruskettuvan. Viikon mittainen kesälomani ajoittui Venäjältä paluuni vuosipäivään, joten mielessä pyöri se tuskien taival Izhevskistä Kuopioon kolmella eri junalla. Matkaa yhteensä 2 227 kilometriä, selässä liian painava rinkka sisältäen kukkamekkoja, yhden karvalakin, lahjaksi saadun valkoisen kultakirjaillun saunalakin ja Ellie Gouldingin levyn.

Vielä Izhevskin asemalla minulla oli kaksi langanlaihaa venäläistä poikaa ja yksi urheileva virolainen kantamassa tavaroitani sekä neljä venäläistä tyttöä tukemassa nousemistani junaan.

 

Matkan Moskovaan taitoin neljän hengen hytissä, joten perinteinen -ja halvin- vaihtoehto plaskarta, se ei ollut. Kaksi muuta matkustajaa, nuorehko mies ja harmaapartainen vanhempi herrasmies olisivat varmaan toivoneet minun asettuneen omaan vaunuun, koska sen veraan kovaäänistä oli nyyhkytykseni valkoisiin junalakanoihin koko yön ajan. Matka Moskovaan kestää noin 20 tuntia, joten yön jälkeinen päivä kului vielä junassa, joka päiväaikaan on varsin virkeä.

Istuin itse vessojen vieressä, suuren ikkunan edessä olevan kannellisen roskiksen päällä koko päivän – koska siinä seinässä olivat vaunun ainoat pistorasiat ja tarvitsin virtaa kännykkääni. Ainoa keino ylläpitää vääjäämättömästi pitenevää sidettä ihmisiin, jotka jatkoivat elämäänsä kaupungissa, joka oli ollut elämäni vuoden ajan.

Vaunuseurani vaihtui äitiin ja hänen arviolta kymmenvuotiaseen tyttöönsä, molemmat olivat hyvin kiinnostuneita, mitä innostranka oikein itki. Lisäksi junaan nousi Nizni Novgorodista muutama italialainen, jotka olivat liikuttavan kiitollisia, että junassa oli edes yksi ihminen, joka sekä puhui englantia että osasi käyttää venäläisen junan vessan hanaa (sitä pitää painaa alhaalta veden saamiseksi).

Izhevkistä matkustellessani olin valinnut köyhien kavereideni kanssa aina plaskartan, vaunun, jossa ei erillisiä hyttejä ole. Ajatus voi hirvittää, mutta venäläiset ovat erinomaisia junatovereita. Kazaniin mennessä olin unohtanut evääni – viereisessä punkassa majoittuva rouva tarjosi yltäkylläisesti ja pyytämättä omistaan. Aina joku salskea nuori mies tarjoutui nousemaan yläpunkalle, vaikka se olisi ollut oma paikkani. Kerran matkalla Jekaterinburgista takaisin heräsin viideltä aamulla siihen, että käytävän toisella puolella kaksi vanhaa miestä keskustelee politiikasta ja kommentoi ilmeisesti peiton alta pilkistäviä varpaitani, jotka paistavat läpi rikkinäisistä mustista sukkahousuista.

Valkosipuli, olut ja hiki haisevat toisinaan ja käytävillä pitää olla varovainen, koska voi törmätä yläpunkalta roikkuvaan jalkaan tai tulikuumaan teekuppiin, mutta tunnelma on kotoisa ja vain hieman klaustrofobinen.

 

Ystäväni olivat huolissaan Moskovassa suorittamastani junanvaihdosta, joka edellytti myös aseman vaihtoa kello neljän ruuhkassa. En olisi selvinnyt ilman moskovalaisen tummaan pukeutuneen herrasmiehen apua, joka nosti rinkan painoani ihmetellen sen selkääni jokaiselle asemalle pakollisen läpivalaisun jälkeen.  Ihmetykseni oli suuri kun astuin Tolstoihin, junaan Moskovasta Helsinkiin. Valkoiset seinät näyttivät melkein oudoilta kummallisen keltaisen väristen jälkeen ja ilmastointi vilustutti likaisia varpaitani. Junaemäntä tuli kyselemään aamupalatoiveitani, jotka siis kuuluivat junalipun hintaan, ja ehdin katua ylihinnoiteltuja Leningradskajalta ostamiani leipiä.

 

Seuraavana aamuna Suomen rajan lähestyessä kaivoin lievän paniikin kourissa passia laukustani. Olin ylpeä, että olin onnistunut säilyttämään maahan tullessa täytettävän maahantulokortin toisen kopion itselääni koko vuoden ajan.  Toisaalta niin usein sen tallessa pitämisen tärkeydestä oli muistutettu. En silti syytä kaveriani, joka hukkasi omansa, koska kyseessä on pankkikortin kokoinen valkoinen rypistynyt lipuke.

Passi löytyi, mutta mustiin kynähameisiin pukeutuneet tullivirkailijat silmäilivät sitä pitkään. Liian pitkään. Alan jo huolestua, kun hän kysyy epäuskoinen sävy äänessään, enkö todellakaan ole poistunut Venäjältä sen jälkeen kun sinne saavuin elokuun alussa. Voiko viisumini puhtaus merkinnöistä olla totta? Vastaan epäröiden, että näin pääsi käymään, jolloin virkailija kutsuu pari muuta virkailijaa ihmettelemään passiani ja palauttaa sen minulle nauraen ja toivottaa tervetulleeksi uudestaan.

 

Tiedä, että se kuulostaa naurettavalta, mutta maisemat ikkunan takana muuttuivat heti rajan ylitettyä. Tienposket olivat pullollaan villejä lupiineja, lehmät ja puiset kylät loistivat poissaolollaan. Samoin juna-asemien kauppiaat, jotka junan ikkunoihin koputellen kaupittelevat niin ruokaa kuin rihkamaakin. Kerran näin kokonaisen täytetyn ketunkin.

 

Mutta lopulta suomalainen ja venäläinen juna eroavat siinä, että venäläisessä junassa kiehuvan veden saanti on taattu, Suomessa kylmän veden saantiin vessassa voi luottaa ja siinä, että suomalaisessa junassa neljäkin tuntia on pitkä aika.  Kuusi tuntia on pelkkä pyrähdys maailman suurimmassa maassa.