Kielipoliisi ja villi pilkuttaja ne yhteen soppii!

Meillä kotona puhutaan paljon kirjoittamisesta. Miehen työnä on vuosikausia ollut muiden tekstien siivoaminen. Minä olen naputellut pilkut viuhuen omia juttujani. Kummaltakin on riittänyt ymmärrystä toisen työlle.
Työskentelimme aikaisemmin samassa työpaikassa. Minun toimenkuvaani ei kuulunut uutistuotanto kuin satunnaisesti, mutta kirjoittelin oman toimen ohessa perjantaisin ilmestyvää Ruudun vahtija -palstaa. Siinä saivat televisio-ohjelmat kyytiä. Tosin taisin jorista enemmän omasta elämästäni kuin niistä ohjelmista, mutta tekstin tuottaminen ei koskaan ollut vaikeaa.
Olen vuosien varrella toiminut myös freelance-toimittajana. Olen paukuttanut juttuja nettiin ja erinäisiin julkaisuihin. Toimin jopa yhden ilmaisjakelulehden päätoimittajana miltei vuoden ajan. Silti en ole erikoisemmin rakastanut uutisia. Tai pidän uutisista, en niinkään niiden kirjoittamisesta. Tämä olikin yksi merkittävin syy, miksi hakeuduin muihin hommiin, kun se hetki parisen vuotta sitten koitti. En olisi missään nimessä halunnut kirjoittaa työkseni uutisia jatkuvalla syötöllä.
Uutiset ja muu kirjoittaminen tuli taas kerran puheeksi kotioloissa, kun ilmeni, että mieheni pääsee jatkossa kirjoittamaan myös kolumneja. Niiden “tusaaminen” on aina kauhistuttanut häntä. Minua sen sijaan on ihmetyttänyt toimittajaystävieni kolumnikammo. Itse voisin syytää pakinaa ja kolumnia aiheesta kuin aiheesta vaikka joka päivä, kunhan vain en joutuisi kirjoittamaan uutista. Eikö ole hassua, kuinka erilaisia olemme?
Monesti olen ajatellut, että meidän parisuhteen parasta sitkoa on mielenkiinto kieleen. Minua kiehtovat omituiset ja omintakeiset sanat ja lauseet. Mies haluaa laittaa jokaisen pisteen ja pilkun paikoilleen. Hän pohtii jokaista sanaa ja lausetta kieliopin näkökulmasta. Minä haluan kirjoittaa niin, että se tuntuu. Niin, että se tuntuu kirjoittajassa ja lukijassa.
Kielipoliisi ja villi pilkuttaja. Sellainen pariskunta me olemme.

Jätä kommentti

*