Kirjastotädin jorinoita

Tammikuu vierähti ohi melkoisessa kiireessä. Työpaikalla otettiin käyttöön uusi kirjastojärjestelmä. Iltaisin kotona aika meni kuin siivillä uutta tekstiä työstäessä.
Edellinen blogikirjoitukseni poiki mukavasti kommentteja. Ilahtuneena huomasin, että vihapuheeseen puuttui aivan superihana kirjailija Jyri Paretskoi “Tolkun ihmiset” -kolumnillaan.
Itse asiassa viime viikolla suosittelin nuorelle miehelle ja hänen opettajalleen Jyrin nuorten romaania.  Kerroin, että mies kannattaisi ehdottomasti kutsua kirjailijavierailulle. Jyri on loistava puhuja ja esiintyjä. Onneksi Jyri on kirjoittamassa lisää luettavaa!
Joskus toivoisi, että yhteiskunta olisi kuin kirjasto. Mietitäänpä! Kirjaston hyllyissä on vierivieressä, kaikessa sovussa tarinoita ja ajatuksia, jotka saattavat poiketa toisistaan täysin. Kansien välissä uhotaan ja tuhotaan maailmaa. Toiset teokset tarjoavat rauhaa ja rakkautta. Jokaisella teoksella on paikkansa ja lukijansa.
Siellä ne saavat olla, mielipiteet kaikessa rauhassa. Kuka tahansa voi tulla kirjastoon. Ketään ei syrjitä. Ajatuksilla on vapaus olla, ilman kohua ja vouhkaamista.
Kun kävin etsimässä varastosta kirjaa, huomasin samalla, että hyllyssä oli muiden kirjojen seassa Hitlerin Taisteluni. Mies halusi muuttaa maailmaa ja muutti. Sanalla ja hyvillä puheenlahjoilla voi saada aikaan sekä hyvää että pahaa.
Nuorena tyttönä luin paljon kirjoja holokaustista. Ihmettelin, mikseivät aikalaiset puuttuneet tapahtumiin. Aikuisena ymmärsin, että elämme koko ajan sellaista aikaa, jossa tapahtuu kauheuksia.
Olen käynyt keskitysleirillä. Tuhoamisleirien järjestelmällisyys ihmetytti silloin minua. Nyt en ihmettele yhtään. Kaikenlainen tuhoaminen vaatii järjestelmällisyyttä ja hyvää logistiikkaa. Silti puhutaan kaaoksesta. Pakolaistulva on kaaos matkustajalle, ei sille, joka järjestää matkoja. Maailma on lähtenyt liikkeelle.
Monta vuotta sitten näin perin omituista unta. Olin keskellä maihinnousua, saksalaiset sotilaat olivat tulossa valloittamaan maata. Yhtäkkiä huomasin käveleväni käsikynkkää Hitlerin kanssa. Koska olen kohtelias ihminen, päätin ryhtyä puheisiin herran kanssa. Katselin huolestuneena miehen jalkoja ja koreita saappaita. Tiedustelin Hitleriltä, mahtaako marssiminen käydä kantapäille? Missä kunnossa ovat jalkasi? En muista, mitä mies unessa minulle vastasi, mutta marssimme yhdessä niityn poikki ja tiemme erkanivat. Aamulla ihmettelin ihmisen omituisia aivoja.
Samana iltana hoksasin, että kyseisenä päivänä oli ollut Hitlerin syntymäpäivä. Tämä on hyvä osoitus siitä, miten me keräämme tietoa ympäriltämme. Olin ehkä lukenut tulevasta merkkipäivästä. Asia oli jäänyt mieleeni.
Elämme aivan mahdottomassa tietotulvassa. Meidän pitäisi seuloa kaikesta tiedosta se, mikä on meille elintärkeää. Elämme kauhistelun ja päivittelyn juoksuhiekassa. Kuitenkin meidän pitäisi tietää, mikä on se tiedon korsi, jolla saamme pelastettua itsemme ja läheisemme.
Onneksi meillä on paikka, jossa asiat ovat edes jotenkin järjestyksessä. Kirjastossa olemme luokitelleet ja lajitelleet asioista puolestasi. Voit tulla ovesta sisään etsimään vastauksia kysymyksiisi ilman että saat silmillesi kaikkea sellaista mitä et halua nähdä.
Aineisto on ihan hiljaa ja nätisti hyllyssä odottamassa noutajaansa, lukijaansa, kokijaansa. (Kirjastotädit eivät aina ole hiljaa ja nätisti, mutta aineisto on.)
Kunpa maailma olisi kirjasto. Moniäänisyydessään suvaitsevainen ja vapaa.
Nyt palaan taas hetkeksi kirjoittamaan proosaa. kiilasi muiden tarinoiden ohi. Mokoma röyhkeä ja räyhäinen juttu.

Kommentit

  • Nina Sandström

    Kirjastotädit ovat myös hyviä keskustelemaan ja kuuntelemaan asiakkaita tarpeen mukaan – se on ollut viime vuosina todella tarpeellista!

Jätä kommentti

*