Napeistani en luovu!

Irtain omaisuus on jännää. En tiedä teistä muista, mutta minulle sitä on päässyt kertymään yllättävän paljon siihen nähden, etten juuri muuta omistakaan. Minulla on monenmoisia laatikoita täynnä mitä kummallisinta tavaraa. Ihmeellisin niistä ehkä on nappirasia.
Olen elämäni aikana muuttanut kymmeniä kertoja. Yhteen aikaan muutimme lapsiperheen kanssa kerran vuodessa. Ikinä ei käynyt niin kuin usein kerrotaan, että muutossa tavaraa laitetaan reippaasti roskiin. En laittanut. Ennen. En ollut niitä ihmisiä. Olin niin mahdottoman Vihreä.
No, ei nyt mennä syyttämään politiikkaa siitä, että olen aina ollut jonkinlainen hamsteri, mutta kieltämättä yhteen aikaan minua ahdisti ajatus tavaroiden päätymisestä kaatopaikalle. Se olisi ollut väärin kaiken kierrätyksen ja muunkin kannalta. En sitten heittänyt juuri mitään pois. Säästin esimerkiksi KAIKKI lasteni kouluun liittyvät asiat. Kokeet, kirjat, vihkot, penaalit, reput. Kaikki nippelit ja nappelit. Ei siihen riittänyt muutaman sadan neliön omakotitalon pinta-ala. Ja kun ei ollut edes oma, kun ne omat menivät jo 1990-luvun lamassa, prkle. Ne tavarat, niistä pidettiin kiinni!
Sitten kohtasin miehen, joka arveli, ettei ihan kaikkea tarvitse säästää. Hänen mielestään minun ei tarvinnut säilyttää entisen mieheni tädin Pariisin muistoja. Minulla oli komerossani esimerkiksi Selman Eiffel-torni, jota en ollut kyennyt heittämään pois.
Sitten päätin repäistä. Kutsuin paikalle osto- ja myyntiliikkeen miehen. Sinne meni ja halvalla. Arabiat, Iittalat ja ties mitkä. Hellurei ja hei hei. Sitten tilasin Juvalle roskalavan ja täytin sen ääriään myöten kouluvihkoja ja päättömiä barbeja.
Meillä ei näet ollut saanut heittää rikkinäisiä nukkeja pois, koska sanoin lapsille (raasut), että ette kai te syrji sellaisia ihmisiäkään, joilta puuttuu jalka. Niin. Kyllä. Minun mielestäni vajavaisia leluja ei saanut syrjiä niiden puutteellisuuden vuoksi. Jos jäljellä oli vain barbin pää ja dinosaurukselta puuttui, ne yhdistettiin ja taas leikki sujui. Monimuotoisuus on ilomme.
Naapurusto aina epäili meidän touhujamme. Minä rakentelin risumajoja lasten kanssa, ja pienin huuteli pihalla Helvetin Mulkku. Minä korjasin, että sano muurahainen siihen saakka, kunnes opit ärrän. Jälkikäteen ymmärsin, miksi meitä pidettiin hiukan outoina.
Naapuritkin sen tiesivät, että meidän tavarat löytyvät usein sohvan alta. Totta. Monesti löysin sieltä jotain. Huithapeli minussa pystyykin helposti luettelemaan kirjaston asiakkaalle, mihin hän on mahdollisesti pystynyt hävittämään lainansa. Olen melkoinen kokemusasiantuntija!
Entinen mies tosin ihmetteli, miten ihmeessä minulla voi olla kirjastonhoitajan tutkinnon lisäksi arkistonhoitajan tutkinto, kun en saa mitenkään pidettyä kotiani järjestyksessä. Noooh. En ole niitä ihmisiä, jotka vievät töitä kotiin. Tosin kykenen olemaan huoleton kodin ulkopuolellakin.
Ah,takaisin Juvalle ja vuoteen 2009. Kannoimme siis jätelavan täyteen perintötavaraa. Olinhan ehtinyt periä vanhempieni lisäksi muutaman vanhapiikatädinkin. Niin, ja erossa entinen mies muutti pieneen yksiöön ja minulle toki jäi kaikki muu omaisuus, jos romuja nyt voi omaisuudeksi kutsua. Niitä sitten nakkelin menemään ja ajattelin, että helvetin tulessa olen, koska en kierrätä.
Jotenkin kummasti elämä järjesti yhden todella pahan vesivahingon, jonka ansiosta saimme nykyisen mieheni kanssa panna roskalavalle toisen tonnin tavaraa. Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minulla on edelleen tallessa suuri aarteeni: nappirasia.

Homeisesta talosta jouti suurin osa tavaroista roskalavalle.

Hometalon siivoaminen heinäkuun helteessä ei ollut mikään helppo rasti. Kuva kesältä 2012.

Kävin tällä viikolla tutkimassa autotallia, kun ajattelin, että jospa myisimme menneisyyttä pois. Ja sieltä yhdestä laatikosta löytyivät Lempi-tädin napit!
Nappilöydöstä ilahtuneena otin tietysti kuvan ja latasin faceen. Sitten paljastui jotain hassua. Muillakin on aarteenaan nappeja. Olen luullut, että olen aivan höpsö, kun rakastan nappejani. Minusta on ihana uittaa kättäni nappilaatikossa ja ihailla pienen pieniä helmiäisnappeja, jotka sopisivat parhaiten enkelten tai keijukaisten vaatteisiin.

Lempi-tädin napit ovat kulkeneet mukana muutosta muuttoon.

Lempi-tädin napit ovat kulkeneet mukana muutosta muuttoon.

Pienen pienillä napeilla on tarinansa. Ne kertovat kauluspaidoista ja essuista. Kenties jokunen nappi on lentänyt intohimon vuoksi sängyn alle, ja joku on sen sieltä poiminut talteen.
Viimeisin nappitarina liittyy mustiin housuihini. Nappi oli ollut jo pitkään huonosti kiinni. Olin turvautunut myös hakaneulaan, ja sitten eräänä päivänä nappi putosi töissä vessan lattialle. Nostin sen ja laitoin vessapaperitelineen päälle. Virhe. Se luiskahti telineen ja seinän väliin. Ja on siellä vieläkin. En ole saanut sitä sieltä millään pois.
Housut meinaavat hiukan pudota jalasta, ja itse asiassa housujen sisäsaumaan on ommeltuna varanappi. Kuka sitä nyt voisi siitä irrottaa, kun tietää, missä se toinen nappi on? En ainakaan minä.
Sitä paitsi hakaneula toimii hyvin. Se aukeaa säännöllisin väliajoin ja pitää kylkeen pistäessään minut hyvin hereillä.
Jollekin siellä saattaa syntyä ajatus, että jotkut muut napit ovat nyt jääneet taas ottamatta. Voi olla.
Mutta aarre se on nappiaarrekin.
————————————————————————————————————-
Loppuhuipennus: ihanin aarteni on  kuitenkin kanto, jonka löysin kahdeksanvuotiaana Saimaan lomamatkalla.

Jätä kommentti

*