Saarna vihapuheesta – syytön heittäköön ensimmäisen

Hei, minun nimeni on Sari ja olen vihainen. Vihainen olen ollut lähes koko elämäni. Vihaisuuteni on perinnöllistä ja periytyvää. Minulla on vihaisia lapsia. Heidän isänsä on myös erittäin vihainen. Kaikille.
Viime viikkojen vihapuhe on saanut minut pohtimaan vihaa. Ja puhetta. Tai pikemminkin vihakirjoituksia. Pari vuotta sitten olin työurallakin tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan suhdettani vihakirjoitteluun.
Vuoden 2014 alussa olin hakenut apurahaa romaanin kirjoittamista varten, sitä ainakin halusin tehdä. Samaan aikaan piti päättää, mitä tekisin seuraavaksi työelämässä. Olin aloittanut mediatalon informaatikkona syksyllä 2007 ja syksyyn 2013 mennessä toimenkuvani oli vaihtunut ja monipuolistunut moneen kertaan. Kevättalvella 2014 aavistelin, että sen uran loppu väistämättä häämötti.
Toimittajia oli sanottu irti tasaisena virtana kaikkien niiden vuosien ajan, jolloin olin ollut siellä töissä. Itselleni olisi voinut olla kiinnostavaa jatkaa vaikkapa digitaalisten palvelujen tai verkkotoimittajan tehtävissä, mutta hetken pohdittuani päätin, että en halua lapioida henkistä lantaa. En, vaikka maksettaisiin mitä.
Ehkä minulla on siksikin niin suuri kammo kaikkea meuhkaamista kohtaan, kun oma äitini oli oman aikansa meuhkaaja. Hänellä ei ollut käytössään kuin puhelin, mutta äiti saattoi istua tuntikausia huutamassa tuntemattomille kaikenlaisia hävyttömyyksiä. Hänellä ei ollut mahdollisuutta kirjoitella nettiin tai muuallekaan. Sen sijaan hän kirjoitti koulukirjani täyteen vihapuhetta. Ja lappusia, joita hän näytti televisiolle, aivan kuin uutistenlukija olisi voinut nähdä hänen perkeleelliset säkeensä. Kirjoitin vastikään siskolleni, että äitimme olisi nykymaailmassa ollut onnensa huipulla. Hän olisi saanut miljoonayleisön raivoamiselleen. Silloin meitä oli vain satunnaiset ihmiset luurin toisessa päässä sekä tietenkin lähipiiri.
Äitini vihan vuoksi myös minä olin vihainen. Vihasin äitiäni. Kun olin alakouluikäinen, silloinen kansakoululainen, sain todistaa, kun äitini sytytti vihoissaan huoneeni verhot tuleen. Minä vihasin kaikkea sitä pelkoa, mitä se minussa herätti. Isäni sai samoihin aikoihin sydänkohtauksen, ja vihasin myös sitä. Vihasin pelkäämistä.

Ote kirjastani Voiko painoa hallita? (Tammi 2014). Kasvoin vihapuheen ja haukkumisen keskellä. Äitini kohteeksi kelpasivat kaikki.

Lapsena ja nuorena vihasin maailman lisäksi itseäni. En mielestäni ollut hyvä missään, olin jatkuvasti tuskainen. Aikuisuuden kynnyksellä isäni sairastui syöpään ja kuoli. Vihasin kaikkia, jotka eivät ymmärtäneet sitä tuskaa, jota se minulle aiheutti. Vihasin myös verottajaa, koska isäni sairastumisen aikoihin verottajalta tuli massiiviset satojen tuhansien markkojen veromätkyt. Vihasin verottajaa. Kirjoittelin Karpolle, koska minulla oli paljon asiaa.
Isäni kuoleman jälkeen päätin, että minun pitää päästä mahdollisimman kauas vihaamastani äidistä. Sehän onnistui. Tosin äiti muutti perässämme Ouluun. Vihasin sitä. Kun hän monen yrityksen jälkeen helmikuussa 1992 teki itsemurhan, olin niin vihainen, etten edes mennyt äitini hautajaisiin. Olin varma, että olisin tuupertunut haudalla raivosta.
1990-luvun alussa minusta tuli köyhä. Vihasin sitä. Vihasin sitä, että meiltä meni yrityskauppojen ja muiden sattumien vuoksi koko omaisuus. Tai siis minun perintöni. Vihasin sitä, että jouduimme muuttamaan Oulussa kunnan vuokra-asuntoon, niiden ihmisten joukkoon, joita olin aina vihannut. Eikös yrittäjän kakaran kuulunut vihata ja halveksia kaikkia, jotka asuvat vuokralla? Saatanan lusmut ja lorvailijat. Vihasin siellä asumista niin paljon, etten uskaltanut juoda vuosiin alkoholia. Pelkäsin, että hyppäisin parvekkeelta alas, koska olin niin vihainen.
Minulla oli tuossa vaiheessa jo kaksi lasta. Olin niin vihainen siitä, että esikoiseni oli niin sairas. Vihasin sairautta. Vihasin sitä pelkoa, että lapsi kuolee koska tahansa käsiini. Niin oli käydä, kun tytär oli kolmen viikon ikäinen. Hän oli tukehtua. Sitten en nukkunutkaan muutamaan vuoteen, koska olin peloissani.
Muutimme Oulusta Mikkelin seudulle lasteni isän kanssa vuonna 1994. Sain työpaikan Mikkelistä, mutta olin niin vihainen siitä, että olin joutunut jättämään rakastamani miehen Ouluun. Niin, hän ei siis ollut lasteni isä ja aviomieheni. Vihasin myös häntä, koska hänen vuokseen en voinut elää vapaana.
Olin vihainen ja kaipasin muualle. Ratkaisin asian syömällä itseni niin isoksi, että tulin vihaiseksi, koska olin niin lihava. Kirjoittelin itseinhosta kertovia runoja ja vihasin kaikkea.
Koska olin niin vihainen, sairastuin. En voinutkaan jatkaa kirjansitojan ammatissani. Jouduin jäämään kotiin lasten kanssa. Silloin aloin pohtia sitä, miksi olen niin vihainen. Miksi vihaan kaikkea?
Asiani eivät ole muuttunut vuosien kuluessa mitenkään paremmiksi. Menetin jo toisen kerran kaiken ja olin siitäkin todella vihainen. Olin kuvitellut, että olisin oppinut kaikesta vihasta ja pahasta jotakin. En ollut. Jouduin taas kerran kohtaamaan sen, että viha ei poistu elämästäni, vaikka kuinka haluaisin.
Miksi haluan kertoa kaikesta tästä vihasta? Moni ajattelee, että enhän minä mitenkään vihainen ole. En olekaan. Nyt osaan olla vihainen silloin, kun sille on oikeasti tarvetta. Viha on hyvä tunne. Me tarvitsemme vihantunteita, jotta voimme käsitellä meitä kohtaavia pahoja asioita.
Yhtenä iltana pari viikkoa sitten tein virheen. Kävin vilkaisemassa Facebookin Rajat kiinni -ryhmää. Taannuin hetkessä samanlaiseksi. Halusin lähettää jokaisen vihakirjoittajan rajan taakse. Tunsin ihan samanlaista raivoa ja teki heti mieli kirjoittaa ISOILLA KIRJAIMILLA. ”Elämän kolun kovila poluila” on toki kovaa.

Internetin keskustelupalstat pursuavat vihapuhetta. Tämä Suomi24:n esimerkki on vielä kilteimmästä päästä.

Internetin keskustelupalstat pursuavat vihapuhetta. Tämä Suomi24:n esimerkki on vielä kilteimmästä päästä.

Kävin myös katsomassa, mitä Suomi24-palstoilla kirjoitetaan sanomalehtien toiminnasta. Siellä haluttiin tietää, missä lehtien nettikeskustelujen valvojat eli moderoijat asuvat.
Nyt nämä vihaeläjät ovat lähteneet katupartioihin. On pakko myöntää, että juuri tällä hetkellä vihaan nettihuutelijoita ja puskista haukkujia. Kuten edellä kirjoitin, tiedän ihan tarpeeksi vihaamisesta ja uhosta. Väitän, että minulla on varaa sanoa siitä sana tai kaksi.
Mitä mahtavat ajatella nämä aikuiset, jotka kirjoittelevat asiattomuuksia omilla nimillään ja uhkailevat kanssaihmisiään? Eniten säälin heidän lapsiaan, jotka joutuvat tahtomattaan kärsimään vanhempiensa kirjoittelusta. Muistan, millaista oli kasvaa kaikkea vihaavassa kodissa. Sitä kohtaloa en soisi kenellekään.
Lopuksi haluan vielä kertoa erään kokemuksen niiltä ajoilta, kun toimin Mikkelissä asuessani maahanmuuttajien parissa. Olin hetken aikaa Monikulttuurikeskus Mimosan hallituksen puheenjohtajakin. Tuolloin kävin pienen sudanilaispojan hautajaisissa. Voin sanoa, että suru oli ihan samanlaista kuin suomalaisten suru. Kuolema on aina kuolema.
Totisesti toivon malttia kaduille ja verkkoon. En silti usko, että muutosta parempaan on tulossa. ihmiset ovat niin vihaisia. Minäkin olin, tosin eri syistä. En ole enää vihainen, koska olen menettänyt liian paljon, jotta voisin syyttää asioista ketään muuta kuin itseäni.
Mites sinä? Onko sinulla oikeasti varaa heittää se polttopullo tai ensimmäinen kivi?

Kommentit

  • Peace in your life.

    “Vihasin siellä asumista niin paljon, etten uskaltanut juoda vuosiin alkoholia. Pelkäsin, että hyppäisin parvekkeelta alas, koska olin niin vihainen.”
    Hienoa että joku vaivautuu tuoda alkoholin esille tällaisessa kirjoituksessa.
    Alkoholi esillä itsemurhissa monesti, mutta sitä ei tuoda julki.
    Koska on normaalia olla humalassa ja tehdä itsari.
    ja jos jokin muu päihde mukana niin siitä se syypää vasta tehdäänkin.

  • Vihaaja

    Mä vihaan tätä tekstiä!

  • Jaakko

    Jotenkin oletin, että olisi tullut myötätuntoa epävarmuutta ja ehkä pelkoakin tuntevia ihmisiä kohtaan. Mutta ei, samaa lässynlässyä afrikkalaisista kuolevista pikkulapsista. Ihan kuin sillä olisi mitään tekemistä katupartioihin kanssa. Paitsi jos niiden katupartioiden tarkoituksena on nimenomaan käydä telomassa pieniä afrikkalaisia lapsia.
    Jos katsot mitä tuolla tapahtuu, niin huomaat että siellä on isoja Irakilaisia miehiä. Ne eivät ole lapsia.
    Jos ihmisten ainoat keinot ilmaista pelkoa ja, niin, vihaa eliminoidaan ja tyrmätään, niin mitä veikkaat että siitä seuraa?
    Ymmärtäisin raivon ja vihan jos nämä partiot olisivat hakanneet viattomia maahanmuuttaja lapsia tai vastaavaa, mutta nyt se on lähinnä nöyryyttämistä.
    Hyvien puolella on hyvä olla, mutta leijonapaitojen pelon väheksyntä on väärin.

  • Itukka

    Hitto:)Minä tunnistin itseni.Minun koko suku on vihaisia.Niin vihaisia,että eivät kestä tavata toisiaan.Tutustuin vihaan jo lapsena.Isä oli täynnä vihaa siskoaan kohtaan.Äiti vihasi sisaruksiaan.Jne

Jätä kommentti

*