Helsingissä ei ole mitään tekemistä

Toisin kuin jutun otsikko saattaa viestittää, en aio tekstilläni lietsoa sotaa Helsinki vs. muu Suomi. Helsingin tilalle olisin yhtä lailla voinut kirjoittaa vaikka Juvan – Juva olisi ollut vain liian ilmeinen.

Muistan vuosia sitten lukeneeni erään lehden liitteestä jutun, jossa pesunkestävä helsinkiläinen vietiin yhteen maamme monista tuppukylistä. Jutun johtavana ajatuksena oli seurata helsinkiläisvieraan tunnelmia tyyliin voisitko kuvitella asuvasi täällä. Ottamatta kantaa jutun asenteelliseen kysymyksenasetteluun, jokainen voinee arvata tarinan lopputuloksen: iltaan mennessä kaveri olisi valellut itsensä bensalla, ellei bussiyhteys olisi pelastanut häntä takaisin kohti kaupungin valoja. Eihän niillä Jumalan hylkäämillä kulmilla voi kukaan elää, ei siellä tapahdu mitään. Laajennetaan hieman perspektiiviä.

Se, tarjoaako joku paikka toimintaa ja sisältöä elämääsi, perustuu paikan sinulle tuottamiin merkityksiin. Jos ikänsä Helsingissä asunut henkilö pudotetaan ilman mitään sidoksia ja historiaa Juvan kirkonkylän raitille, laitetaan käppäilemään kylille ja kysytään viihtyisitkö, vastaus on melkoisen arvattavissa – en viihtyisi. Pääkaupunkimme kantakaupunkiin kiintyneelle Bulevardin perinteikäs kahvila on koti, kehto, kohtu ja turvasatama, jonka ulkoterassia kesän lämpöinen aurinko on jo kolmen sukupolven ajan tutussa tulokulmassa lämmittänyt. Viepä tällainen kaveri sinne Juvan kirkonkylän baariin ja kysy viihtyisitkö. Sama toisin päin. Juvan Vehmaan kylään kiintyneelle Kuosmala-lammen ranta on koti, kehto, kohtu ja turvasatama, jonka laiturin nokkaa kesän lämpöinen aurinko on jo kolmen sukupolven ajan tutussa tulokulmassa lämmittänyt. Viepä tällainen kaveri Punavuoreen ja kysy viihtyisitkö.

Se, missä ihminen viihtyy ja mihin kiintyy, liittyy paljolti paikan synnyttämiin merkityksiin. Pieni suomalainen kuntapahanen voi näyttäytyä ulkopuoliselle kuolettavan tylsältä ja toiminnasta tyhjentyneeltä murheen alholta. Ihmiselle, joka tuossa kuntapahasessa on syntynyt ja asunut, paikka voi näyttäytyä aivan toisenlaiselta – elämää kuhisevalta yhteisöltä. Kooltaan piskuinen kotikaupunkini tarjoaa minulle, sen erilaisiin yhteisöihin, kulttuureihin ja ympäristöihin sisään kasvaneelle, loputtomasti toimintaa ja väsyksiin asti touhua aamusta iltaan kesästä talveen. Samoin tuskin koki kotikaupunkiini miljoonakaupungista saapunut kenialainen opettajakollega, joka vietti maaliskuisen viikon työpaikallani vierailevana luennoitsijana.

Olen asunut Suomen mittakaavassa isoissa kaupungeissakin eivätkä ne ole sen tylsempiä ja tyhjempiä kuin pikkukaupungitkaan, tarvitsemme vain aikaa liittääksemme paikkoihin merkityksiä. Merkitysten kautta paikat alkavat elää meille – oli kyse Vehmaan kylästä tai Katajanokasta. Jotkut yhteisöt avautuvat helpommin kuin toiset. Jos jotkut yhteisöt eivät meille heti avaudu, on hätiköityä väittää paikan olevan tyhjä ja kuollut.

Ikänsä maatilalla asunut setäni on saattanut touhuta kotikylällään aamusta iltaan kiireisenä kuin ministeri. Jos Savonlinja olisi pudottanut hänet aamulla Kampin asemalle, puoleen päivään mennessä olo olisi epäilemättä muuttunut jo levottomaksi – eihän Helsingissä ole mitään tekemistä. Tässäkin kohdassa täytyy tosin muistaa välttää stereotypioita. Syvällä maaseudulla voi asua pääkaupungin pieniä teatteriryhmiä monin verroin aktiivisemmin seuraava rouva kuin takatöölöläinen kanssasisarensa, ja toisaalta Savon rantalavoja yksinvaltaisesti hallitseva tangotaituri saattaa tulla juuri Taka-Töölöstä.

Niin kuin moneen muuhunkin tilanteeseen, myös tähän sopii hyvin ajatus olla arvottamatta muiden elämän sisältöjä omista arvolähtökohdista käsin.

Jätä kommentti

*