Kyllä minä tiedän!

Lehdissä ja televisiossa tulee aika ajoin vastaan oman elämänsä asiantuntijoita ja itseoppineita, jotka kyseenalaistavat tieteellisten tutkimusten ja professioiden tuottaman tiedon tai suosituksen henkilökohtaisen kokemuksensa, harjoittamansa järkeilyn, auktoriteetteihin suuntautuvan epäluulon tai jopa uskonsa voimalla. Aiheet, joissa vastakkainasettelu tutkimus- ja kokemustiedon välillä näyttää erityisen helposti kärjistyvän, ovat ymmärrettävästi itseämme lähelle tulevia: terveys, hyvinvointi, ravitsemus tai ruokailutottumukset. Milloin kiistellään kovien rasvojen ja vähähiilihydraattisen dieetin, milloin lasten rokotusten, ruisleivän tai himoliikkumisen haitoista ja eduista.

Voi sitä THL:n tutkijalääkäriparkaa, joka ajetaan etulinjaan television suoraan lähetykseen punoittamaan ja vastaanottamaan imetyssuosituksista hurjistunut delegaatio taaperoiden äitejä. Siinä eivät auta sen enempää vuosien seurantatutkimukset, meta-analyysit tai monikeskustutkimukset kuin rekisteritieto, lääketieteellinen asiantuntemus tai kaksikymmentä vuotta kansanterveystyötä. Kyllä ne ovat ihan eri punnukset, jotka vaakakupissa painavat: minun uskoni ja intuitioni, naapurin Marjatan henkilökohtaiset havainnot ja netissä vastaan tullut tahitilainen elämäntapaopas, joka on vedenpitävästi osoittanut meikäläisistä imetyssuosituksista seuraavan vauvoille vain itkua, hammastenkiristelyä ja taipumusta iskelmämusiikin kuunteluun myöhemmällä aikuisiällä.

Elämme mielenkiintoista aikaa tiedon olemuksen suhteen. Mitä on asiantuntijatieto ja sen suhde henkilökohtaiseen kokemustietoon yhteiskunnallista keskustelua ja dynamiikkaa synnyttävänä tekijänä? Mikä saa ihmiset kyseenalaistamaan tieteellistä tutkimustietoa ja siihen pohjautuvia suosituksia ja käytäntöjä juuri henkilökohtaisen kokemustiedon pohjalta?

Voisiko yhtenä tylsänä osaselityksenä olla yksilökeskeinen maailmankatsomus? Yksilökeskeisyydellä tarkoitan tässä yhteydessä elämisen ja olemisen tapaa, jossa oman ja perheen hyvinvoinnin avaimet ovat enenevässä määrin jokaisen omissa käsissä – sekä vastuu että vapaus. Minulla on vastuu omasta hyvinvoinnistani, mutta myös vapaus määritellä oma paras. Sus siunatkoon, jos joku ulkopuolinen alkaisi ohjailla omaa tai lasten elämää ja neuvoa kuinka monta porkkanaa saa viikossa syödä. Eiköhän se paras tieto porkkanoiden syömisestä tai syömättä jättämisestä ole ihan minulla itselläni. Minä uskon, että lapsen kanssa aamulla laulettava luovuushymni, säännöllinen siiliterapia ja toisella raskauskolmanneksella kuunneltava puolalainen panhuilumusiikki vahvistavat parhaiten lapsen immuunijärjestelmää. Tuon rinnalla saa THL:n tutkijalääkäri askarrella Lancetista leikkaamistaan artikkeleista vaikka kurkiorigameja.

Saatavillamme oleva valtava tietomäärä ja sirpaleinen tieto haastavat osaltaan tutkimustiedon merkitystä ja auktoriteettiasemaa. Tämä on monessa suhteessa hyvä asia, mutta helposti saatavilla olevan tiedon äärellä on syytä itse kunkin olla valppaana. Kyllähän meistä jokainen voi jo yhden päivän aikana kehittyä alan kuin alan wanna be -asiantuntijaksi. Ei muuta kuin surffailee aamupäivän netissä poimimassa muutamia tutkimustuloksia yhdestä jos toisesta tutkimusraportin tiivistelmästä, kahlaa läpi pari somen keskustelupalstaa, ja iltapäivällä sitä voikin jo touhuta twitterissä visertelemässä aiheesta kuin valtakunnan johtava endokrinologi konsanaan.

Sirpaleisen tiedonkeruun ongelmana voi olla, että tartutaan irrallisiin tuloksiin, ilmiön kokonaisuus jää hahmottamatta eikä välttämättä ole aikaa tai tutkimuksellista taitoa arvioida haaviin tarttuneen tiedon tuottaneen tutkimusprosessin laatua ja paikkaa aihealueen tutkimuskentässä. Nettimaailmasta onnistuu löytämään ”tietoa” lähes minkä tahansa ilmiön haitoista tai hyödyistä – riippuen, mikä näkökanta kiinnostaa. Latasin kokeilumielessä yhtenä terveellisen ruokavalion ja aamupalan kulmakivenä pitämästäni kaurapuurosta hakukoneelle hakusanat ”kaurapuuro” ja ”haitat”. Eikös ensimmäisenä näytölle rävähtänyt uutinen, jossa kiinalaisen ravinto-opin mukaan kaurapuuro kerää elimistöön haitallista limaa. Aamupalalautaselleni jää siis enää muutama mustikka pyörimään, mutta niiden haittoja en uskalla edes ajatella. Varmasti jollakin keskustelupalstalla mustikan haitoista ja hyödyistä käydään jo suoranaista sisällissotaa, joka on käynnistynyt erään somettajan mökkinaapurin nuohoojan saatua voimakkaan päänsäryn nautittuaan mustikkamättäällä koskisen korvalääkettä. Ei ole ihme, että tietomassan rannattomalla merellä helposti eksyy. Systemaattisen tutkimusprosessin kautta suodattuvalle ja rakentuvalle tiedolle onkin varmasti entistä suurempi yhteiskunnallinen tarve.

Tutkimustietoa täytyy toki voida perustellusti kyseenalaistaa, ja tutkijoiden tulee arvovaltakysymykset unohtaen olla valmiita altistamaan tutkimuslöydökset arvioinnille. Kriittisyys ja olemassa olevan tiedon koettelu on ikiaikainen tieteellisen tutkimuksen lähtökohta. On kuitenkin merkitystä, millaisella tiedolla ja mistä lähtökohdista vallitsevaa tutkimustietoa koetellaan ja kritisoidaan ja mitä esitetään perustelluksi vaihtoehdoksi.

Ihmisten arkihavainnoilla, omakohtaisilla kokemuksilla ja maailmakatsomuksilla on oma painoarvonsa todellisuutta koskevan ymmärryksemme rakentumisessa eikä kokemusta voi ohittaa yhtenä tiedon lajina. Henkilökohtaisen kokemuksen merkitys tunnustetaan toki myös ammatillisen työn rinnalla, ja on perusta vaikkapa erilaisten vertaisryhmien ja oma-apuryhmien toiminnassa. On kuitenkin riittämätöntä esittää yleistyksiä ilmiöistä uskomuksen, omakohtaisen yksittäisen kokemuksen, havainnon tai valikoivan tiedonkeruun ja eklektismin pohjalta.

Tiedon äärellä tulee olla nöyrä. Tässä yhteydessä toimii hyvin sanonta ”mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän tiedät”. Eri asioiden välisten monimutkaisten syy-seuraus -suhteiden avaaminen ei ole aina helppo ja yksinkertainen yhtälö ratkaistavaksi. Tutkimus vaikkapa näiden syy-seuraus -suhteiden löytämiseksi saati yleistettävien lainalaisuuksien osoittamiseksi voi olla pitkäkestoista puurtamista, jossa tieto, ymmärrys ja asiantuntemus rakentuvat pikku hiljaa. Aikaa vievä, pitkäkestoinen työskentely asiantuntemuksen kertymiseksi soveltuu huonosti nopeita päätöksiä ja toimintaa korostavaan nykyaikaamme. Kestävästi jäsennetyn uuden tiedon äärelle ei kuitenkaan löydy pikatietä. Monimutkaisten ilmiöiden jäsentäminen vaatii aikaa.

Asiantuntijaksi ei tulla julistautumalla sellaiseksi. Asiantuntijuudeksi eivät toivottavasti vielä kokonaan riitä karismaattinen ulosanti ja tv:stä tutun julkkisjuontajan varmuudella kirjoitettu viihdyttävä ja mukaansatempaava huostaanotto-opas, joilla legitimoidaan paikka julkisen keskustelun foorumeilla. Oleellista ei tulisi olla se, miten joku asioista sanoo ja niistä kirjoittaa, vaan mitä hän niistä sanoo ja kirjoittaa.

Kommentit

  • Jari Holopainen

    Terve,
    Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Tieto on jännittävä aihepiiri, jonka monimerkityksisiin yhteyksiin aina palataan. Viimeisimmän blogini kohdalla kävi ilmi, että ns. asiantuntijat jakavat tutkijoita joskus hyviin ja huonoihin tutkijoihin. Tämä herätti monenlaisia mietteitä: onko kyse yksin huonosta tutkimusaiheesta vai asiantuntijan haluttomuudesta hyväksyä uudenlaisia selitysmalleja? Tietoa on paljon, ja välillä miettii sellaistakin, kuinka hyvin voi omaksua loputtomalta tuntuvan määrän käsitteitä ja hypoteeseja.

    • Johanna

      Kiitos aiheen kommentoinnista. Olisi varmasti ihan paikallaan laajempikin yhteiskunnallinen pohdinta siitä ketkä ja mitkä (asiantuntija)positiot kulloinkin hallitsevat julkisen keskustelun tiloja.

  • Jari Holopainen

    Sellainen keskustelu voisi tarjota uusia näkökulmia ja ideoita. Välillä ihmettelen lehdistön ja tiedotusvälineiden roolia laajemmin vastakkainasettelujen asettajina ja sitä, mihin vastakkainasetteluilla pyritään? Halutaanko vahvistaa jotakin professiota tarkoituksella? Vai halutaanko ylläpitää tiettyä käsitystä? Mielestäni olisi parempi jos tiedotusvälineiden edustajat kertoisivat aluksi sen, miksi he ovat valinneet sellaiset keskustelijat ja mielipiteet juttuihinsa kuin ovat valinneet.

Jätä kommentti

*