Monen sortin metsäläisiä

Tummanvihreä sarkapuku ja -lakki, vyöllä puukko, kädessä marjaämpäri tai olalla pyssy. Nuo tunnusmerkit piirtävät vahvimmin kuvan isästäni, jonka sarkatakin selkämystä lapsena metsään seurasin ja sille tielle jäin.

Metsäsuhde oli lapsuudessani ja nuoruudessani yksinkertainen ja helppo. Sukuni on elänyt sukupolvien ajan metsästä, hakenut sieltä leipää ja leivän päälle voita. Ei avohakkuu ole ollut rumaa tai kaunista, hyvää tai pahaa, se on ollut itsestäänselvä osa (talous)metsän kiertokulkua.

Lapsuuden kyläreissuilla metsä oli kahvipöytäkeskustelujen kestoaihe: tuleeko syksyllä mustikkaa vai tuleeko puolukkaa ja kuinka paljon, mihin suuntaan tukkipuun hinta kehittyy, kannattaako myydä puuta nyt vai odottaa ensi vuoteen tai miten metsäverotus muuttuu. Oma lukunsa oli loputtomat metsästystarinat.

Keväinen kestävyysurheilulaji oli taimenistutus. Koreografia toisti samaa kaavaa. Isä riehui ja hikoili taimien kanssa paahteisella hakkuuaukolla, ja illalla valitti kovia suonenvetoja jaloissaan. Äiti ihmetteli kuka käskee yksin riehua taimien kanssa.

Metsä ei ollut teinivuosinani mikään trendijuttu, aika lailla maaseudun kepulaisten metsänomistajien nautinta-alueen maineessa. Tulilla istuminen metsässä hyvässä seurassa peittosi omalla kohdallani mennen tullen perjantai-illat kaupungilla olivat trendit mitä olivat. Murrosiän vellova mieli löysi metsästä tilaa, kun serkun kanssa istui laavulla öitä ja tapaili vanhoja Suomi-iskelmiä.

Nyt on toisin. Jos metsässä olisi ovet, ne kävisivät moneen suuntaan. Metsä on talouden, politiikan ja identiteettien rakentamisen näyttämö. Metsä on tunteita täynnä, ristiriitainenkin. Metsässä vanha maailma kohtaa uuden.

Elämysyrittäjä kasaa kuusen latvaan kopin ja alkaa myydä sinne hiljaisuuden retriittejä. Ympäristötietoinen ostaa petolintujen pesäpuille pyhitettävän metsäpalstan. Naapuri hankkii ajoneuvolain salliman jättikelkan ja moottorit ulvoen kiskoo korpeen turistiryhmän ihailemaan hiljaisuutta kunhan ulvova moottori on ensin sammutettu ja pahin bensan katku kuusikossa haihtunut.

Kaikki eivät metsän ruuhkista pidä. Aina syksyn tullen joltakin pettää hermo. Maakuntalehden tekstaripalstalla nimimerkki ”Jotain rotia” raivoaa marjanpoimijoille, jotka niillä helvetin koneillaan – varrellisilla poimureilla, kauhovat kuntta pöllyten maasta Suomen metsien viimeiset marjat. Ei auta, vaikka A-studioon maanitellaan Luonnonvarakeskuksen tutkija esittelemään statistiikkaa siitä, miten suurin osa marjoista jää metsiin.



Luontokato sekä ympäristö- ja ilmastokriisi ovat kenties suurimpia selittäjiä metsään kohdistuvan kasvavan kiinnostuksen takana. Suomalaisten metsäsuhde on tänä päivänä moninainen, ja moni on uuden edessä. Metsänhoidon perinteet on syytä tuntea, läpivalaista ja tarvittaessa uudistaa ekologisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla.

Polarisoitunut keskustelu tai yksipuolisen, omaa maailmankuvaa pönkittävän tiedon varassa toimiminen eivät edistä työtä metsien monimuotoisuuden turvaamiseksi. Metsissä on tilaa monen sortin metsäläisille, jos vain olemme valmiita omien ja itsellemme vieraampienkin arvojen yhteensovittamiselle.

Jätä kommentti

*