Välittäminen on tulevaisuuden ala

Valmistellessani kuluneen syksyn aikana luentoja olen käyttänyt paljon aikaa hyvinvoinnin jäsentämiseen. Koulutuksen, jossa aihetta opetan ja jonka tarkoituksena on antaa välineitä dataperustaisten hyvinvointipalveluiden kehittämiseen, täytyy antaa myös ajattelun välineitä sen pohtimiseen kenen hyvinvointia palveluilla kehitetään, mitä hyvinvointihyötyjä hyvinvointipalveluilla tavoitellaan, missä kulkevat hyvinvoinnin kaupallistamisen rajat, mitä ovat tulevaisuuden hyvinvointipalvelut, ketkä niitä käyttävät ja ketkä/mitkä tahot niistä maksavat.

Hyvinvointipalvelut ja -teknologia ovat kasvualoja. Teknologista osaamista epäilemättä löytyy siihen, että asioita tehdään oikein. Ennen mitä moninaisimpien hyvinvointisovellusten kehittelyä voisi kuitenkin olla paikallaan miettiä myös sitä teemmekö oikeita asioita. Millaisista hyvinvointipalveluista ja -teknologioista saadaan suurimmat hyvinvointihyödyt – vai ollaanko tästä kysymyksestä edes kiinnostuneita? Riittääkö, että palvelu tai muu tuote vain myy?

Hyvinvointipalvelumarkkinoilla ristiriita syntyy helposti siitä, että suurimmat hyvinvointiloikat olisi monesti saavutettavissa niiden ihmisten ja ryhmien kohdalla, joilla on suurimmat hyvinvoinnin vajeet ja samalla pienin maksukyky (esim. pitkäaikaistyöttömät, pienituloiset työkyvyttömyyseläkeläiset tai päihdekuntoutujat). Vastaavasti kaupallisten hyvinvointipalveluiden ja -teknologioiden maksukykyinen käyttäjäkunta löytyy usein jo ennestään hyväkuntoisista ja -voimaisista.

Ajattelun taustalla on vähenevän rajahyödyn idea. Ihmisellä, jolla on jo ennestään runsaasti hyvinvointitesursseja (hyvä fyysinen kunto, terveellinen ja monipuolinen ruokavalio, merkityksellinen työ, ystävyyssuhteita ja tärkeitä läheisiä jne.), yhden lisäyksikön lisäys uutta hyvää ei kasvata hyvinvointia enää niin paljon kuin tilanteessa, jossa hyvinvointiresursseja on huomattavan vähän. Hyvinvointitutkimukset ovat osoittaneet, että tietyn aineellisen vaurauden tason jälkeen vaurauden ja hyvinvoinnin välinen korrelaatio alkaa heiketä.

Entä sitten itse hyvinvoinnin käsite? Toisin kuin aikamme wellness-kulttuurin kiiltokuvat antavat ymmärtää, hyvinvointi on paljon muutakin kuin hyvää fyysistä kuntoa, fitnessiä, terveellistä ravintoa, aineellista vaurautta ja materiaa. Hyvinvointitutkimuksen piirissä tunnetun ja kiistellynkin Maslow’n tarvehierarkian mukaan hyvinvointi rakentuu fyysisten perustarpeiden pohjalle, mutta niiden tultua täytetyiksi erilaiset sosiaaliset sekä itsensä arvostukseen ja toteuttamiseen liittyvät tarpeet korostuvat hyvinvointimme edellytyksinä.

Edellä kuvatun valossa voisi olla syytä olettaa, että länsimaissa, joissa fyysiset perustarpeet ovat yleisesti ottaen varsin hyvin tyydytetty (haavoittavissa oloissa elävät ja sairaat huomioiden), hyvinvointipalveluiden ja -teknologioiden kasvupotentiaali hyvinvointihyötyjen näkökulmasta löytyisi innovaatioista, jotka tavalla tai toisella vastaavat psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tarpeisiin.

Esitän radikaalin skenaarion. Entä, jos välittämisestä ja sosiaalisiin suhteisiin investoinnista tuleekin tulevaisuuden trendi ja kukoistuksen perusta?

Entä jos aineellisen vaurauden ja hyvinvoinnin keskelle syntyneet ja siinä kyllästetyt tämän päivän pienokaiset antavat aikanaan piut paut materialle? Entä jos markkinoille syydettävät vimpaimet ja vempaimet ovat heille itsestään selvää, epäkiinnostavaa ja hyvinvoinnille merkityksetöntä markkinaromua? Sen sijaan he lähtevätkin etsimään hyvän elämän edellytyksiä henkisistä ja sosiaalisista elämänkokeiluista, toisista välittämisestä? Enkä nyt tarkoita henkisillä kokeiluilla mitään itämaisia mielen- ja henkisen tasapainon harjoitteita, jotka irrotetaan niiden filosofisesta, uskonnollisesta ja kulttuurisesta kontekstista ja siirretään käyttövoimaksi pitämään mieli kirkkaana kilpailutalouden kohinassa.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin perusrakenteet luotiin kansallisen sosiaalipoliittisen projektin avulla. Nykypäivää leimaa puolestaan vahva usko teknologiseen innovointiin vaurauden (ja hyvinvoinnin) tuottamisessa.

Kenties kolmas vaihe on maailmanaika, jossa talouden ja tuotannon piiristä levinnyt ja kaikki yhteiskunnan alueet kulttuuria ja ihmissuhteita myöten läpäissyt kilpailutalouden ideologinen herruus ja kulutuskeskeinen hyvinvointikäsitys nujertuu.

Tilalle hyvinvoinnin, hyvän elämän ja edistyksen nimissä nouseekin välittäminen, joka innostaa etsimään ja kokeilemaan sosiaalisia innovaatioita; malleja, palveluita, konsepteja ja kokeiluja, joiden kehittämistä ohjaavat sosiaalisesti kestävä toimintatapa ja vaihtoehtoisten toimintalogiikoiden löytäminen kuluttamiselle ja voiton tavoittelulle.

Tuskin monikaan toivoo tulevaisuutta, jossa yhteiskuntia ohjaa inhimillisyydestä ja humaanista välittämisestä puhdistettu taloudellis-tekninen rationaalisuus. Moisesta dystopiasta kiinnostuneet voivat tutustua Aldous Huxleyn teokseen Uljas uusi maailma. Siinä ihminen voi älyään ja teknologiaa hyödyntäen rakentaa päämme sisään täydellisen onnen ja hyvinvoinnin kokemuksen; autonomiasta ja inhimillisyydestä tyhjennetyn onnen.

Mikäli jokin koneäly sattuisi tämän tekstin vuonna 2118 jostakin  kyberavaruuden kansanperinnearkistosta suodattamaan, nähtäväksi jää olivatko maalailuni utopiaa vai toteutuiko skenaario välittämisestä tulevaisuuden alana.

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Niinpä, mikä on ihminen. Mitkä arvot nousevat tulevaisuudessa: Maapallo on täytetty “roinalla”, lisää roinaa tehdään ja talous pyörii.
    Mitä vanhemmaksi elän, sitä tragikoomisena näen itseni ja ihmisen elämän.
    Välittäminen on aina noussut pahojen asioiden jälkeen esim. sotien jälkeen jälleenrakentamisessa, sitten se tuppaa unohtumaan.
    Toivotaan että nuoret ovat viisaampia, ettei tarvitse tuhota välittääkseen.

  • Johanna

    Niin, voi olla, että jokin ihmisten arkeen todellisen uhkan (esim. elinympäristöjen pilaantuminen) tuottava asia ajaa ihmiset taas yhteen (viittauksesi siihen, että välittäminen nousee esiin pahojen asioiden jälkeen) etsimään tukea ja turvaa toisista ja samalla näkemään sen, mikä voima toisista huolehtimisessa ja sen eteen yhteisesti toimimisessa piilee. Se, että uhkat ajaisivat meitä muuttamaan toimintatapojamme, on vain aika pessimistinen kuva ihmisluonteesta. Ken elää, se näkee.

Jätä kommentti

*