Toppuuttelijoiden tuhoama maa

Kimi, ajelehan varovaisesti. Älä vain kilkkaa ketään. Pidä sitten kunnon turvaväli. Muista vilkku. Ettet vaan kolaroisi taas.

Kummaltakohan Räikkönen voisi kuulla nuo kommentit: tallipäälliköltä kilpailutilanteessa vai Mintulta kauppareissulla? Kummassakin tapauksessa luulen, että Kimi toteaisi aika jämäkästi: ”Leave me alone! I know what I’m doing.”

”Mietitään nyt vielä kunnolla ennen kuin ruvetaan tekemään. Ettei vaan suututettaisi jotakuta. Voikohan tämä mennä jollain tavalla pieleen? Ehkä parempi, ettei kokeilla, kun voidaan epäonnistua.”

Miettikää rauhassa, minä menen jonnekin missä tapahtuu. Näin ainakin minä totean yhä useammin, kun törmään ylisuunnittelijoihin tai toppuuttelijoihin.

”Älä vain hae tuota tyttöä/poikaa tanssimaan. Hänhän voi antaa pakit. Ei kannata yrittää myydä, kun voi olla ettei tilausta tulekaan. Turha hakea töitä, kun ei ne kuitenkaan minua palkkaa. Miksi lotota, kun en voita kuitenkaan!” Voin taata, ettei onnistu, jos ei edes yritä. Etkä opi, jos et kokeile.

Olen lannistavia lauseita kuullut elämässäni ihan riittävästi. Joka kerta siedän niitä aina vain vähemmän ja vähemmän. En minä toppuuttelijoita kaipaa, vaan kannustajia, jopa innostajia. Toki teen virheitä, mutta aika monesti myös onnistun. Jos toimisin kuten toppuuttelijat, en onnistuisi koskaan.

”Thomas, olet jo yrittänyt 2000 tapaa tehdä toimiva lamppu. Lopeta jo.”, näinköhän rouva Edison kannusti? ”Me mitään ritsapeliä tehdä, kun 50 aikaisempaakaan eivät ole menestyneet”, Roviolla tuskin pohdittiin.

Elämmekö me ihmisjarrujen yhteiskunnassa? Tämä tuntuu näkyvän myös hallituksen ja eduskunnan toimeenpanokyvyssä. Mitään ei saada päätettyä, kun joku aina torppaa. Ei ihme, että kolmessa edellisessä pääministerissä näkyivät aika selvät turhautumisen merkit.
Kuinkahan iso osa suomalaista on lapsesta asti toppuuttelemalla lannistettu? Ei ihme, ettei jakseta yrittää.
Onneksi on myös kannustajia. Sain ystävältäni seuraavanlaisen viestin viime viikolla:

”Oot sä oikeesti KONE isoilla kirjaimilla. Vaikka osaatkin, niin silti teet kaiken nopeammin kuin ajatus!”

Tuo yksi viesti kumoaa ainakin kymmenen toppuuttelijan haittavaikutukset. Kiitos, ystäväni!

Oletko sinä toppuuttelija vai kannustaja? Jarru vai kaasupoljin? Millaisten ihmisten ympäröimänä työskentelet? Hakeudu nopeasti sellaiseen seuraan, jossa voit loistaa.

Kommentit

  • Ulkopuolinen

    Toppuuttelen ainakin tässä…
    Ei nimittäin ole tämäkään asia yksioikoinen, niin että pitäisi aina vain yrittää toivossa, että kyllä se joskus onnistuukin…
    Toppuutteluhan voi olla myös realismia. Ei kannata yrittää mitä tahansa loppuun saakka, sillä siinähän menee aikaa ja energiaa mahdollisesti hyödyllisemmältä puuhalta.
    Lopputulos yrittämisestä voi olla myös kallis tai tuhoisa. Ainakin itsetunto joutuu koetukselle. Se on monella vähästä kiinni. Lisäksi epäonnistumisesta voi tulla pelko uusia yrityksiä kohtaan.
    On siis mielestäni viisasta yleensä edetä varovaisesti ja niinsanotusti varman päälle. Riskien ottaminen on jo luonteeltaan epäonnistumisen tai häviön mahdollisuuden hyväksymistä. Kaikille ja aina tämä ei syystä tai toisesta sovi. On ensisijaisesti pyrittävä varmaan menestykseen ja voittoon, joskaan tämä ei inhimillisesti katsoen ole kovin pitkälle mahdollista..

  • Ovienulkopuolelta

    Ei pelata upporikasta ja pudota rutiköyhiksi vaan
    pelataan varmanpäälle jos kohta köyhäillen?..Silloin joko onnistutaan tai ei, niin pudotaanpqhan vain “luudanpäältä lattialle”.Mielipiteitä yrittämisestä seuraillen, on yhden ihmiselämän pituus yrittjänä toimittua, elämänillassa lausuttava että: En päivääkään vaihtaisi pois, Kauppaa tehdään ja voitolla eletään – vaatimattomasti.Kauppias on KAUPPIAS – ei yrittäjä, mutta tämänpäivän Kauppiaat alkavat olla yhdenkädensormin luettavissa ja myyjät on vienyt pakkausteollisuus? Näin siis yksi ammattikunta on siirtynyt historiaan?

  • Ulkopuolinen

    Ainakaan Suomea ei ole vielä saatu tuhotuksi, ja jos vaikeuksia on, ne voivat olla yllyttäjienkin syytä eli ehkä on puskettu riskejä ottaen ja itsepintaisesti harhateille. Kenties on tullut mentyä niille ulkoisten voimien pakotuksesta.

  • Ovienulkopuolelta

    “Riskien ottaminen on jo luonteeltaan epäonnistumisen tai häviön mahdollisuuden hyväksymistä”.Ei hyväksymistä, vaan huomioimista:
    Jo lapsena kaaduttu mäkihyppy kuitattiin kaatumattomalla – häviötä ei hyväksytty. Riskien ottamisessa hyväksytään vain ja ainosataan voiton mahdollisuus. Mikähän muuten siitäkin tulisi, jos kukaan ei uskaltaisi yrittää esiteltyjen näkymien pelossa?

    • Ulkopuolinen

      Täytyy tietää, missä voi ottaa riskejä ja millaisia. Milloin on kysymys normaaliiin elämään kuuluvasta uskaltamisesta ja milloin ehkä uhkapelistä, jossa panoksena voi olla oma ja ehkä toistenkin elämä?
      Mutta tässä varsinaisesti taas koetan esiintyä vastapainona kirjoituksen mielestäni liialliselle tendenssille eli uskaltamisen ylikorostukselle, mistä seuraa omassa kommentissani toiseen suuntaan painottunut yksipuolisuus. Tästä syntyy toivoakseni tasapainoinen kuva asiasta.

Jätä kommentti

*