Unioninkadun tragedia

Asumme Unioninkadulla. Minä, vaimoni ja lapsemme Sirkku ja Santtu. Kadullamme asuu 28 perhettä ja kaikilla on lapsia. Kaikkien kanssa olemme väleissä, joidenkin kanssa oikein hyviä ystäviä sekä lapset että vanhemmat. Nyt taantuman aikana on välit alkaneet hieman rakoilla, kun toisilla menee paremmin ja toisilla tosi huonosti.
Aina toisinaan vietämme aikaa yhdessä. On puistojuhlia ja katutalkoita. Kaikki perheet osallistuvat juhliin, mutta talkoista muutama perhe tuntuu aina luistavan. Muita kiireitä. Ainakin kerran näin, että Johnilla ja Marylla oli kiire ottaa aurinkoa ja sangriaa muiden huhkiessa ojanpenkalla rikkaruohojen kimpussa.
Yhdellä perheellä menee tosi hyvin. Hyvää onnea varmaan, että perheen isä oli töissä yrityksessä, joka porskuttaa lamaa vastaan. Heillä on kaksi uudenkarheaa autoa pihalla, mutta eniten kadehdin perheen isän, Helmutin, hienoa päältä ajettavaa ruohonleikkuria. Onneksi hän antaa minun lainata sitä välillä. Itse asiassa en olekaan leikkurista kateellinen vaan iloinen, koska siitä on hyötyä minullekin. Helmut lainaa sitä minulle mielellään, kun palautan sen aina tankki täynnä ja viimeisen päälle puhdistettuna. Paremmassa kunnossa kuin lainattaessa.
Meidän perheellä ei mene ihan yhtä hyvin. Parempina päivinä totuimme elämään vähän leveämmin. Hankimme kaiken näköistä pientä kulutusluotolla, kun jotenkin ajattelimme tulotason vain kasvavan. Pienistä kulupuroista tulikin isompi menovirta. Epäonneksemme olimme kumpikin aloilla, jotka kärsivät taantumasta varsin paljon. Pärjäämme kyllä, mutta vähän aikaa pitää elää tarkasti, jotta saamme velat maksettua. Jotenkin tuntuu, että olemme jopa onnellisempia kuin aikaisemmin – ei se materia vaan arjen yksinkertaiset ilot.
Sitten on tämä yksi perhe. En viitsi sukunimeä mainita, mutta niiden isän nimi on Aleksis. Äiti on ihan ok ja lapset suorastaa suloisia. Heloise ja Nikos ovat hyviä ystäviä meidän Sirkun ja Santun kanssa.
Heidän perheellään menee nykyään tosi kurjasti. Äiti Adelphie jäi työttömäksi ja yrittäjänä toimivan isänkään firmalla ei taida mennä kovin hyvin.
Aleksis on aina ollut kova lainaamaan tavaroita. Ei siinä mitään, niin me muutkin lainaamme toisiltamme kaikenlaista hyvän naapurisovun nimissä. Aleksis vaan useimmiten unohtaa palauttaa lainaamansa tavarat. Lainasi minunkin takaalykittävää leikkuriani viime kesänä. Sillä tiellä on vieläkin. Onneksi Helmut lainaa päältäajettavaansa.
Nyt Aleksisin lainaaminen on alkanut ryöstäytyä käsistä. Hän on ruvennut pyytämään rahalainaa. Jotkut antavat pieniä summia silloin tällöin kun eivät kehtaa sanoa ei. Minä olen ollut tiukempi. Sanoin Aleksikselle aika suoraan, että vaihda ensin autot hieman halvempiin, peruuta siivouspalvelu ja palauta se leikkuri, niin katsotaan sitten. Suuttui. Haukkui minut itsekkääksi. Uhkasi jopa muuttaa kokonaan pois kadultamme, kun ei kaveria enää auteta.
Pahimmalta tuntuu niiden lasten puolesta. Vaatteet alkavat näyttää aika kuluneilta ja ihan kuin ne olisivat laihtuneet. Jos ovat lapset olleet meillä ruoka-aikaan, niin olemme kutsuneet heidätkin pöytään. Ahneesti ovat syöneet ja on maistunut.
Ikävältä tuntuu, kun aikaisemmin niin idyllisen mukava Unioninkadun yhteisömme ystävyydet ovat alkaneet rakoilla. Katuneuvostomme kokoontuu loppuviikosta keskustelemaan siitä lainaammeko Aleksin perheelle enää mitään vai pitäisikö meidän jopa ehdottaa heitä muuttamaan muualle. Pahimmalta tuntuu tilanteeseen täysin syyttömien lasten puolesta.
Mitäköhän mieltä minun pitäisi asiasta olla?

Jätä kommentti

*