Kihlaus peruttu

Suomen historiassa on monta muistamisen arvoista päivää, ja yksi merkittävimmistä on ollut tammikuun 23. päivä 1940. Tuo kahdeksan vuosikymmenen takainen, talvisodan taistelujen keskellä solmittu työnantajain ja työntekijöiden ”tammikuun kihlaus” loi tukevan ja pysyvän pohjan työmarkkinaneuvotteluille, joissa osapuolet ovat yhdessä katsoneet, millaisiin palkkoihin ja työoloihin maassa on kulloinkin varaa. Ilman tätä kihlausta Suomesta olisi tuskin kehittynyt niin nopeasti sellaista pohjoismaista hyvinvointivaltiota, jota kansakunta pääsi sotien jälkeisinä vuosikymmeninä rakentamaan – ja josta se on saanut myös myös koko joukolla nauttia.

On väärin sanoa, että tammikuun kihlauksen jälkeinen elämä olisi ollut Suomessa yhtä onnen aikaa. Ryppyjä rakkaudessa on ollut poikkeuksetta joka työmarkkinakierroksella, ja esimerkiksi lakkoilu oli jatkuvaa ja runsasta aina 1970-luvulle. Kiistat eivät aina juontuneet työnantajain ja työntekijäin keskinäisistä näkemyseroista, vaan etenkin alkuaikoina rauhattomuutta lisäsi ammattiyhdistysliikeen sisäinen hajaannus.

JÄRJELLÄ ajateltuna tammikuun 23. päivän pitäisi olla virallinen liputuspäivä, niin paljon aineellista hyvää tammikuun kihlauksesta on kansakunnalle koitunut. Parin viime vuoden aikana on kuitenkin alkanut tuntua, ettei tuohon liputukseen taida olla enää edes aihetta.

Julkisesti tammikuun kihlausta ei ole toki peruttu, mutta käytännössä yhteiselo on ohi, kun työnantajat kieltäytyivät tekemästä enää tulopoliittisia kokonaisratkaisuja. Palkka- ja työehtoneuvotteluja käydään nyt vahvimpien ehdoilla, ja uusi juonne on tänä talvena, ettei joka ay-liitto hyväksy neuvottelujen tueksi edes valtion nimeämää valtakunnansovittelijaa.

Tulee mieleen, että työmarkkinoilla on tapahtunut sama mikä yksityisessä perhe-elämässä jo vähän aiemmin: kahden ihmisen parisuhteet ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän määräaikaisiksi, ja yhä useampi valitsee sinkun huolettoman elämän, jossa toiselta ei tarvitse kysyä mitään eikä milloinkaan.

JUHLAPUHEISSA ja kansantalouden pahoissa tuskissa toki muistutetaan edelleen tammikuun kihlauksesta ja sen tuomista ihanuuksista. Toinen asia on sitten se, ovatko pahoin patinoituneet sormukset enää kiillotettavissa kirkkaiksi?

Pahoin epäilen, etteivät asiat näin onnellisesti. ”Kun köyhyys astuu sisään ovesta, niin rakkaus vilahtaa ulos ikkunasta”, sanotaan, eikä ole merkkejä, etteivätkö nuo sanat pätisi myös nyt ja aina ja iankaikkisesti. Taloudellisen kasvun pysähtyessä on jaettavissa vain niukkuutta, ja sen myötä yhtenäinen kansakunta alkaa muistuttaa haaskalla keskenään tappelevaa laumaa. Valitettavasti.

Mutta olihan tammikuun kihlauksessa myös omat herkät hetkensä, kiitos niistä. Mukavaa olisi, jos Eteläranta 10:n ja Hakaniemen herrat voisivat istahtaa kihlauksen muistoksi saman kahvipöydän ääreen, vaan ei ei taida nyt onnistua. Vaan mitäpä sitä toisten kahveista, jos omat on paremmat.

Jätä kommentti

*