Kansakunta on ihmeissään, kun sateisen kesä- ja heinäkuun jälkeen on saatu suloisen lämmin elokuu. Jaakon piti heittää kylmä kivensä Suomen tuhansiin järviin jo heinäkuun 25. päivänä, mutta nyt tuo kivi onkin alkanut kuumentua pintavesien lämpiämisen mukana.

Nykyaika suosii lyhytmuistisuutta, ja siitä on kieltämättä omat ilonsa. Joka päivälle riittää uusia yllätyksiä, kun ei muista mitään eilis- saati toissapäivästä.

Miten paljon tämä yleinen muistamattomuus on helpottanut toimittajienkin ja erityisesti iltapäivälehtien lööpintekijöitten työtä. Ennen puhuttiin vanhan uutisen lämmittämisestä, mutta nyt voi myydä joka jutun kerta toisensa perään ainutlaatuisena sensaationa.

Kun luon tietokoneen ruudulta silmäyksen ikkunasta ulos vuoden 2015 ainutlaatuiseksi mainostettuun loppukesään tulee mieleen heti kolme samanlaista elokuuta.

Yksi näistä oli vuonna 1968, jota jo aikanaan kutsuttiin kesään ja kesän nuorisomellakointien vuoksi ”Euroopan hulluksi vuodeksi”.

Hullu vuosikaan ei ollut ensimmäinen, sillä aiempi oli koettu jo vuonna 1848, jolloin vallankumousten aalto ravisutteli useampaakin Euroopan maata. Jos oli vuoden 2015 kevät kuuma Pariisin kaduilla, niin yhtä lämmintä oli elokuun 21. päivänä, kun me eri puolilta Suomen varuskuntia tulleet upseerioppilaat astuimme aamulla unenpöpperöisinä ulos junista Haminan asemalla

Aurinko helotti keltaisena, vaikka Euroopan taivas hehkui verenpunaisena yöllä tapahtuneen Tshekkoslovakian miehityksen jäljiltä. ”Lähettävätkö ne meidät Rukin sijasta suoraan rajalle? Syttyykö tästä sota?! Näin aprikoimme keskenämme ja ihan aiheesta.

Oli kai meidän onni, että tshekkoslovakialaiset uhrattiin Euroopan yhteiseksi hyväksi. Kunniaksi se ei ollut kenellekään.

Kuuma oli ollut myös vuoden 1960 elokuu. Viljat kypsyivät ennätysmäisen nopeasti niin, että naapurissa pääsimme aloittelemaan ohranpuintia jo elokuun 19. päivänä. Muistan sen hyvin, kun oli syntymäpäiväni.

Oli mieleenpainuva näky, kun vanha Hukkas-Otto istui ottamassa vastaan ruumenia puimakoneesta ja näytti joulupukilta pitkine nenästä riippuvine akanapartoineen. Mutta sisällä omassa mielessä kaihersi samaan aikaan syvä murhe ja ahdistus: Miksen minä pääse huomenna sorsajahtiin, vaikka täytän tänään vaaditut viisitoista vuotta? Miksi meillä on vain yksi haulikko, jonka isä tietysti ottaa itselleen”

Luulenpa, että tämän pyssyjutun takia tuo kaunis elokuun 19. päivä 1960 tuntui siihenastisen elämäni ankeimmalta.

Kolmas muistikuva kuumasta elokuusta on olympiavuodelta 1952, Kotikylällä meitä vuonna 945 syntyneitä lapsia oli enemmän kuin kertaakaan kylän historiassa silloin ja sen jälkeenkään – kaikkiaan viisitoista kappaletta.

Opettajatkin olivat ihmeissään ja katsoivat, että tämä iso ja villi lauma on paras ottaa kesyyntymään koulun tavoille ennen muita koulukkaita.

Virallisesti koulun piti alkaa vasta syyskuun 1. päivänä, mutta meille viidelletoista komennettiin varaslähtö heti elokuun 20. päivänä. Kouluruokailua ei ollut vielä tarjolla, vaan eväät toi kukin mukanaan repussaan tai laukussaan. Ruokatuntia pidimme koulun vanhojen lehtikuusten juurella.

Auringon killottaessa keskipäivän aikaan korkealla taivaalla me napostelimme voileipiämme ja ryyppäsimme palanpainikkeeksi maitoa suoraan pullon suusta. Se näytti varmasti somalta sivusta katsoen, mutta ainakin minulle tuo ”aamiainen luupuvetisellä Tiffanyllä” jätti suuhun ja mieleenkin sananmukaisesti härskit muistot: leivän päälle levitetty kotivoi kun meni hetkessä piloille auringon hehkussa.

Tuon härskiintynyt voi on ainoa, mitä on mielessä vielä jäljellä ensimmäisestä koulupäivästä 63 vuoden takaa. Toisena päivänä jouduin nurkkaan pulistuani tunnilla pulpettikaverin kanssa. Kai sitä jossain vaiheessa alkoi jotain oppiakin koulussa.