Maasta on tultu, mutta maalle jääminen on jo toinen juttu

Pihkatappi-näytelmän ensi-ilta täytti Kuopion kaupunginteatterin katsomon isänpäivän aattoiltana, ja esitysten kerrotaan olevan loppuunmyytyjä ainakin tammikuun loppuun saakka.

Ja hyvä niin, tässä meillä on Antti Heikkiseltä näytelmä, joka on tehty omista tutuista tarpeistamme ja tulkittu kielellä, jota me jokainen ymmärrämme.

Maasta me olemme kaikki tulleet ja maaksi me olemme kaikki tulevia, kuten papit aina hautajaisissa todistavat. Mutta maasta tuleminen tai siksi muuttuminen ovat aivan eri juttu kuin maalle syntyminen ja maalla eläminen tai maalla pysyminen.

Miljoonat suomalaiset maalla syntyneet ovat muuttaneet ja muuttuneet kaupunkilaisiksi. Joku on tehnyt sen halustaan, joku olosuhteitten pakosta. Paljon on myös niitä, joilta ei ole kysytty, haluavatko he muuttaa tai olla muuttamatta. Yksinkertaisesti on ollut vain vaihdettu elämänmuotoa joukon jatkona.

Pihkatapin Jussi Taskinen ei halunnut millään ilveellä jäädä jatkamaan sukunsa maatilaa.

Äitiä ei ollut, joten pohtia sopii, olisivatko hänen näkemyksensä merkinneet mitään pojan aikomuksille. Isä-Erkin kanta tuli joka tapauksessa selväksi: omaa maata ei jätetä.

Isä-Erkin ja poika-Jussin otattelut pyssyjen ja puukkojen kanssa eivät ole pelkkää teatteridraamaa, vaan veristä totta ehkä hyvinkin monelta maatilalta. Onneksi Pihkatappikin päättyi hyvien näytelmien tavoin sovinnon elkeisiin.

Pihkatapin otatteluja katsoessa tuli mieleen, että on näitä maalaisdraamoja käyty myös päinvastaisessa hengessä. On meitä maasta tulleita poikia, jotka olisimme halunneet jäädä jatkamaan kotitilan viljelystä, mutta joille ei sitä tilaisuutta tai onnea suotu.

Muistanpa, miten naapurin poika, ikätoveri, olisi ollut kuin luotu maanviljelijäksi: vahva, traktoreista ja muista koneista kiinnostunut pojanjullikka. Mutta kun isä oli toista mieltä, oli jätettävä maa ja lähdettävä hankkimaan leipäänsä toisten palkkarenkinä.

Ja samanlainen oli omakin osani. Lukion alussa koulunkäynti alkoi tuntua niin tympeältä, että halusin jättää lukemiset ja ryhtyä viljelemään maata. Yhden talven ja kevään purnasin koulua vastaan, mutta äidin jyrkkään kantaan nuo maalaiset haaveeni tyssäsivät.

Taskisen Jussista tuli kirjoitustyöläinen oman sydämensä pakosta, minusta parempia päiviä nähneen äidin taipumattomuuden seurauksena. Eri suunnista on tultu samaan maaliin,

Minun maalini tuskin enää muuttuu, mutta neljä vuosikymmentä nuoremmasta Antista ei vielä tiedä, mistä hän itsensä elakelaisena löytää. Nuoressa miehessä on ainesta.