Teatteri on hieno paikka ja etenkin Kuopiossa, kun se on nyt saatu vihoviimein isolla rahalla uudistettua alta, päältä ja sisältä.

Maailma ei ole kuitenkaan koskaan niin valmis, ettei joku paikka olisi vielä vinoon, Onko näin hienossa teatterissa teatterissa lupa puhua rumia? Kas siinä pulma kuopiolaisille ja meille muille maakunnan väelle nyt, kun kotoisin voimin tehty Pihkatappi-näytelmä on siirretty kirjan sivuilta teatterin korkeille koturneille.

Luulisi savolaisten olevan läpeensä iloisia, kun nuori nilsiäläinen Antti Heikkinen on kirjoittanut Pihkatapin veroisen kirjan ja kun ohjaaja Kari Paukkunen on sen taitavasti muuntanut eläväksi teatteriksi. Ylpeyttä omien poikien ja tyttöjen osaamisesta pitäisi kaiken järjen mukaan lisätä, että monet kaupunginteatterin kiintotähdet näyttelevät antaumuksellisesti omat roolinsa – ja Heikkinen jopa suorastaan sydänverellään.

Omassa katsannossani Tapani Korhonen on tehnyt yhden parhaista roolitöistään rumia puhuvana Rissas-Jalluna. Rooliasussaan ja -puheillaan hän voisi istahtaa minkä tahansa kirkonkylän Esson tai Shellin aamuisiin ukkopiireihin, eikä kukaan erottaisi, että siinä on joutavia haastelevien miesten keskellä yksi ”vain näyttelijä”.

Rissas-Jallun sanotaan olevan Pihkatapin ainoan henkilön, jolla on ollut elävä esikuva Nilsiän Palonurmen kylällä. Jallun puheet eivät ole tarkoitettu lasten korville, mutta teatterin katsomossa istuessani en nähnyt siellä yhtään alaikäistä enkä tuskin teini-ikäistäkään, joiden sanavalinnat ovat muuten tänään sellaisia, että meitä harvempia hirvittää. Ainakin se yksi sana.

Kaikki me Pihkatapin katsojat olimme siis täysi-ikäisiä, varttuneita ihmisiä, jotka olemme vuosikymmentemme varrella kuulleet yhtä jos toista – ja etenkin tätä toista. Miksi siis tuohtua sanoista ja jutuista, jotka ovat suoraan kanssaihmistemme suusta?

En ymmärrä Savon Sanomien lukijainsivulla toistuvia tuohtumuksen ilmauksia.

Jos Pihkatapin esityksen aikana oli jotain ihmettelemistä, niin se oli täpötäyden salin yleisön käyttäytyminen. Muitten mukana minä itsekin nauroin ja taputin juuri Rissas-Jallun tarjoilemalle suorasukaiselle sukupuolivalistukselle.

Se oli sanaa, joka tiesi paikkansa. Ja kohteensa. Jos tässä pitää ruveta paheksumaan Pihkatappia, niin paheksutaan sitten ensiksi yleisö, joka tulee hienoksi pynttäytyneenä teatteriin ja käyttäytyy katsomossa kuin pahinkin rahvas.