Saatiin, mitä tilattiin

Kansallisrunoilija Eino Leino haikaili muutamassa runossaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, että ”ajan johtajaa ei näy”.

Tämä aika muistuttaa monessa mielessä tuota ”belle epoquea”, kaunista aikaa, joksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikymmeniä kutsuttiin. Tekniikka kehittyi huikein askelin länsimaissa ja raha liikkui ennennäkemättömällä tavalla, mutta samanaikaisesti päästivät suurvallat maailmanherruutta tavoitellessaan valloilleen kansalliskiihkon, joka vääjäämättä ajoi Euroopan ja sen myötä koko ihmiskunnan ennenkokemattomaan tuhoisaan suursotaan.

Tämä päivä poikkeaa Leinon ajoista siinä suhteessa, että ajan johtajia meillä on nyt liiankin kanssa.

Edesmenneellä 1990-luvulla saimme Neuvostoliiton romahdettua ja Itä-Euroopan maiden vapauduttua kuvitella hetken, että toista maailmansotaa seurannut kylmä sota ja kahden maailmanjärjestyksen vihanpito olisivat lopullisesti ohi ja että sosialismin sorron alta vapautuneetkin olisivat päässeet vihdoinkin nauttimaan siitä suloisasta svobodasta, vapaudesta, josta he olivat omassa mielissään haaveilleet.

Mutta oli vapaus liiankin suloista…? Karkasiko elämä uomastaan, kun sitä ei enää hallittu Kremlin politbyroon rautaisin, vastaansanomattomien ottein…? Baltian pienet tasavallat käyttivät täysimääräisesti hyväkseen neuvostomaan hajaannuksen suomat mahdollisuudet, mutta Suomessa hykerreltiin käsiä, kun suuresta tuntemattomuudesta noussut salaisen palvelun upseeri Vladimir Putin otti Venäjän ohjat käsiinsä hoipertelevaiseksi osoittautuneelta Boris Jelziniltä. Hykerreltiin yhteen ääneen, miten hyvä on, kun naapuriin palautuu taas järjestys. Mitä demokratiasta, kunhan kauppa käy…

Putinissa Suomen talouden ja politiikan yläkerta sai mitä tilasi, ja pikku hiljaa näitä vahvoja, länsimaisen demokratian perusarvoista piittaamattomia johtajia on alkanut putkahdella esiin vähän joka ilmansuunnalla.

Puola, Unkari ja Turkki ovat jo Venäjän tavoin palanneet yhden puolueen ja yhden johtajan maiksi. Yhdysvallatkin on sitä käytännössä tulevan tammikuun 20. päivästä lähtien. Kansallismieliset ja jopa kiihkokansalliset yhden asian puolueet lisäävät kannatustaan vähän maassa kuin maassa ja jopa Saksassa, joka historiansa aikana on maksanut kovimman hinnan kansallisesta puhdasoppisuudesta.

Kaikki tietävät historiasta, mihin kansallismielisyyden ja vahvan johtajan kaipuu johtaa, mutta ihmisille tuntuu käyneen kuin Raamatun Lootille Sodoman ja Gomorran tiellä: seistään jäykkänä kuin suolapatsaat ja katsotaan voimattomina, miten tuhon kierre jatkuu ja syvenee.

Olisi luullut, että Adolf Hitler olisi jäänyt viimeiseksi tuhatvuotisen valtakunnan rakentajaksi, joka ajaa kansansa kuoleman rajalle. Mutta ei: Syyrian presidentti Bashar al-Assad on päässyt jo liki samaan kuin arjalaisen yli-ihmisopin ylipappi kaksi sukupolvea sitten.

Antiikin Kreikan suurista ajattelijoista Sokrateksesta ja Platonista lähtien länsimaiden sivistys ja menestys ovat perustuneet epäilylle. Tuimailmeisten sapelinkalistelijoiden sijasta tämä aika vaatii sukkelasanaisia ja pelkäämättömiä pilkkakirveitä.

Ainoa lohtu näin vuoden vaihtuessa on, että olemme nähneet joskus parempiakin aikoja.

Kommentit

  • Mustamies

    Aika aikaa kutakin !

    Toivotaan vuan, ettei Ydin-aseita, eikä Atommi-pommia otettas käyttöön.
    Silloin koko Muapallolta mennee samalla kertaa, sekä nuoret, että vanahat !

  • Eero Kukkonen

    Olen aina tykännyt tämän kolumnistin pähkinöistä, harmi että eläkkeelle pitää jäädä.

Jätä kommentti

*