Anna äänesi kuulua. Perusta blogi!

Tuhon tiellä

Nenilleen saaneella on kaksi tapaa suhtautua tappioonsa. Yhtäältä voi nostaa kädet pystyyn ja vetäytyä lapsenomaisesti omiin oloihinsa ajatuksella, että ”kun ei, niin ei, me mennään tekemään hiekkakakkuja omalle leikkikentälle”. Toinen vaihtoehto on terhistäytyä ylös kanveesista, pyyhkiä veret pois nenältä ja käydä pohtimaan, miten häviöstä koituneet vahingot jäisivät mahdollisimman pieniksi – niin oman itsensä kuin muittenkin kannalta.

Syyskuun 2017 liittopäivävaaleissa Martin Schulzin johtamat sosiaalidemokraatit valitsivat ensimmäisen vaihtoehdon ja ilmoittivat oikopäätä vaalituloksen ratketessa, että he eivät jatka missään nimessä samassa hallituksessa Angela Merkelin ja hänen kristillisdemokraattiensa kanssa.

20 prosentin kannatus on historiallisen kehno Saksan demareille, mutta yhdessä äänistä 33 prosenttia keränneitten kristillisdemokraattien kanssa nämä kaksi puoluetta kykenisivät kuitenkin muodostamaan edelleen toimintakykyisen enemmistöhallituksen. 53 prosentin yhteinen kannatus antaa kuitenkin varsin tukevan pohjan hallitukselle, kun neljä ulkopuolelle jäävää puoluetta ovat vielä kovin sekalainen seurakunta, jolla on hyvin vähän yhteistä keskenään.

Kolme kanslerikautta ovat osoittaneet, että Angela Merkelillä on lehmän hermot, jos näin maanläheinen vertaus vielä tässä hienostuneessa maailmanajassa sallitaan. Kristillisemokraatitkin hävisivät rutkasti, mutta hallitus on rva Merkelin siitä huolimatta kyettävä kokoamaan Saksan poliittisen ja taloudellisen jatkuvuuden varmistamiseksi. Ehkä ja toivotavasti se onnistuu kahden pienpuolueen, vapaiden demokraattien ja vihreiden tuella – värien mukaan saksalaiset puhuvat ”Jamaika-vaihtoehdosta” – mutta koko Euroopankin näkökulmasta olisi tietysti onni, jos kaksi suurinta puoluetta voisivat jatkaa yhteistyötään ”suurena koalitiona”, kuten saksalaiset sanovat.

Mutta jos demarit ovat sitä mieltä kuin uskonpuhdistaja Martti Luther 500 vuotta sitten, että ”tässä seison, enkä muuta voi”, niin minkäpä Angela Merkel sille mahtaa. Peliä on jatkettava niillä pelaajilla, joilla jalat vielä liikkuvat.

Martin Schulzilla ja hänen puolueellaan on tietysti oikeus jäädä sivuun odottamaan, että Merkein neljäs hallitus töppäilee pahemman kerran ja tarjoaa näin demareille kelpo mahdollisuudet palauttaa kannatuksensa seuraavissa liittopäivävaaleissa.

Mutta Saksan 1900-luvun historian kokemusten pohjalta on pakko kysyä, syyllistyvätkö demarit nyt samanlaiseen kohtalokkaaseen virhearviointiin kuin he tekivät ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Weimarin tasavallassa?

1930-luvun alussa, Saksan sisäisen tilanteeen ollessa sekavassa tilassa, demarit olisivat voineet yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa hillitä ja ehkä jopa pysäyttää Adolf Hitlerin ja hänen natsiensa nousun. Yhteistyötä ei syntynyt, ja loppu oli sitten historiaa – Euroopan synkintä historiaa.

Äärioikeistolaista Vaihtoehto Saksalle -puoluetta äänesti nyt vasta joka seitsemän uurnilla käynyt. Tässä vaiheessa se ei ole vielä maailmanloppu, mutta jäljet pelottavat. Mitä heikommalla pohjalla on Merkelin hallitus ja mitä vaikeammaksi tulee Saksalle toteuttaa johdonmukaista sisä- ja EU-politiikkaa, sitä helpompi on EU- ja muukalaisvastaisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen rummuttaa omaa vaihtoehtoaan ja pohjustaa Euroopalle tietä, jolla on vain yksi nimi: Tuhon tie. Vastuulliset puolueet ja poliitikot eivät voi jäädä katselemaan tilanteen kehitystä kädet taskussa sivusta, vaan käärimällä hihat ja käymällä hallayön jälkeen töihin runebergiläisessä Saarijärven Paavon hengessä: ”Ojat kahta suuremmat loi Paavo…”.

Kommentit

  • pali

    sujuvaa argumentaatiota sinulla, mutta EU-raatteentie on kulkemassa Hallaiseen kylmyyteen jossa EU- kannattajat jäätyy petäjäistä vasten pystyyn, EU GinGon jo irtosi joten piikki on auki!

  • Mustamies

    Mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin Merkelkin on entistä heikommilla pohjilla.
    Johan luonnonlain mukaankin kukaan ihminen ei elä ikuisesti.
    Kenestä tulee seuraava Saksan Johtaja ?

  • Kono

    Hyvät Pali ja Mustamies, kiitokset kommenteista, vaikka Palin kanssa en taida olla ihan samoilla linjoilla. Puhut “hallaisesta kylmyydestä”, ja kysynpähän vain, viittaatko sillä “halla-aholaiseen kylmyyteen”, jota perussuomalaisten puheenjohtaja osoittaa suhteessa vierasmaalaisiin – väristä riippumatta? Erikoinen sattumus on, että niin Jussi Halla-aho kuin perussuomalaisten presidenttiehdokas Laila Huhtasaarikin ovat taustaltaan uskontotieteilijöitä, joille armon opin pitäisi olla hyvinkin tuttua.
    Mustamiehen kysymys on aiheellinen: Kenestä tulee seuraava Saksan johtaja Angela Merkelin jälkeen? Saksassa itsessään ei ymmärrykseni mukaan ole vielä tätä keskustelua aloitettu, koska Merkel tuntuu monestakin järkkymättömältä peruskalliolta. Aikanaan vapisimme Suomessa, mitä tapahtuu Urho Kekkosen väistyessä presidentin paikalta. Ja kuten on nähty: turhaan vapistiin.

  • Lindaa

    Ei pelkoa, Euroopan tuho alkanut ja pahenee ihan muista ideologeista. En nyt viitsi sanoa mistä koska se ei muka ole poliittisesti korrektia. Kun laittaa pään multaan, ei näe/kuule mitään niin ongelmia ei ole.

  • Syskyj

    On hyvä että poliitikot osaavat sen takin pyörittelyn
    taidon, tuskin Saksanmaallakaan takki pääsee homehtumaan. Aikoihin on eletty kun täälläkin entiset
    persut luonnonsuojelusta alkoi puhumaan, kuten Kulmalan jutussa ilmeni.

  • Mustamies

    Konon sanailun mukaan presidentti Urho K.Kekkosen jälkeen kaikki on mennyt hyvin, kukaan ei ole mukamas “vapissut”.
    Mutta minun mielestäni maassamme, vasta Kekkosen lähdön jälkeen on monet immeiset saanut todella vapista.
    Miten pitkään myö “tavan-kansalaiset suataneen vielä vapista, ennen kuin Suomen-maan kaikkien kansalaisten asiat olisi edes siedettävässä kunnossa ?
    Paavo paralle riittää vielä pitkäks aikoo ojan kaivua !

  • Kono

    Hyvä Mustamies, nyt taidat sortua vähän samanlaiseen perisyntiin, josta Kekkosen vastustajat syyttivät aikanaan presidenttiä: teet sisäpolitiikkaa ulkopolitiikan avulla.
    Vaikka olen koettanut olla koko elämäni ajan vankka maalaisliittolainen, niin eihän Suomen kansainvälinen asema toki oleellisesti heikentenyt UKK:n otteen kirvottua. Koivisto isännöi menestyksellisesti supervaltojen johtajien tapaamisia, Ahtisaari sai jopa sen rauhan-Nobein, jonka Kekkonen olisi kiistatta aikanaan ansainnut.
    Halonen lavensi presidentin maailmanlaajuista toimintakenttää puhumalla naisten ja tasa-arvon puolesta. Ja jos rehellisiä ollaan, niin ei meillä ole ollut mitään häpeämistä Niinistönkään toimissa. Maalaisen näkökulmasta hän ollut nyt paljon parempi mies presidenttinä kuin aikanaan Lipposen hallituksen valtiovarainministerinä.

    Kono

Jätä kommentti

*