Valta mykistää

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne. LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER

Kun itsekin jo nähnyt parhaat päivänsä nähnyt, on ollut lohdullista panna merkille viime päivinä, miten ihminen voi oleellisesti muuttua vielä kypsässä iässä.

Katsotaan nyt vaikka tätä sosiaalidemokraattien puheenjohtajaa Antti Rinnettä, joka onnellisten sattumien kautta muuttui oppositiojohtajasta hallitustunnustelijaksi. Pitkien oppositiovuosien aikana hän jaksoi kauhistella liki joka ilta, televisiouutisista toisiin, miten kurjaan jamaan kokoomus ja keskustapuolue ovat tasavallan ja sen kansalaisten asiat saaneet ja ymmärtämätön hallitus viittaa vain kintaalla opposition viisaille neuvoille.

Vaan toista on nyt, kun Rinne on päässyt tarkkailemaan maan tilaa tulevana ylimpänä vallankäyttäjänä. Mies, joka vielä muutama viikko sitten ei nähnyt politiikassa ilon päivää, on nyt kuin isä aurinkoinen laskeutuessaan Säätytalon portaita alas päivän hallitusneuvotteluista. Neuvottelut ovat sujuneet vailla minkäänlaista kitkaa, ja mikä parasta: valtion kassastakin on löytynyt kevyesti miljarditolkulla euroja kaltoinkohdeltujen elämän parantamiseen.

Aika aikaa kutakin. Jokainen painia seurannut ymmärtää, että on eri asia olla ottelussa niskan päällä kuin sillassa. Rinteen tavoin ovat ihmeellisen hiljaa olleet viime viikot myös kahden muun aiemman oppositiopuolueen, vihreitten ja vasemmistoliiton, äänekkäät kellokkaat.

Valta mykistää. Mitenkähän sitä saataisiin riittämään kaikille kansalaisille samaan aikaan?

 

SEURAAVAKSI päästään seuraamaan, antaako valta ja virka ihmiselle myös järjen, kuten optimistit ovat kautta aikain toivoneet.

Jos kansa antaa vaaleissa poliitikolle valtakirjan ja kuvaannollisesti jopa lompakkonsa, niin onko tästä valitusta vastuun kantajaksi ja lompakon säilyttäjäksi? Käykö niinkuin kolmisen vuosikymmentä sitten nimetylle Harri Holkerin hallitukselle, joka lupasi kansakunnalle hallittua rakennemuutosta, vahvaa kansainvälistä kilpailukykyä ja uutta poliittista kulttuuria. Lopputulos: sodanjälkeisen Suomen pahin taloudellinen romahdus, jossa pankitkin kaatuilivat kuin heinänkorret, työttömyys nousta rapsahti puoleen miljoonaan. Politiikassa lehmäkaupoaa tehtiin vanhaan tahtiin, vaikka maataloutta muuten ajettiin voimalla alas.

 

poliittisten fiaskojen ja haaksirikkojen keskellä on kuitenkin nähty, että yksi epäonnistuminen ei vielä poliitikolle maailmanloppu.

Harri Holkerikin kuoli valtioneuvoksena. Kirosanaksi muuttunut Esko Aho kelpaa taas antamaan hyviä neuvoja niin Yhdysvaltojen kuin Venäjänkin johtaville pankeille. Jutta Urpilainen, jonka demarit nollasivat puolueen puheenjohtajana, on nyt puolueen mielestä vakavasti otettava ehdokas EU-komissaariksi hoitamaan koko maanosan asioita.

Mitenkähän mahtanee Teuvo Hakkaraiselta onnistua Suomen ja erityisesti sen maaseudun etujen valvominen Brysselissä ja Strasbourgissa, sitäkin tässä pitää nyt miettiä.

Sanomalehti Karjalaisen päätoimittaja kirjoitti alkuviikon kolumnissaan, miten ”Suomesta valittiin taas poliitikassa karaistunut meppijoukko”. Karaistu se perussuomalaisten Hakkarainenkin kyllä on, mutta julkisuudesta päätellen aivan muissa pöydissä kuin niissä, joissa meidän asioistamme päätetään. Subito morte on suosittu olut Brysselin tavernoissa, mutta ehkäpä joku avustaja tohtii mainita Hakkaraiselle, mitä nimi on suomeksi.

Kommentit

  • Sitäsaamitätilaa

    Niimpä. Toimittaja ei vielä tuohon ikään ja kokemukseen ole oppinut mitään politiikasta.
    Semmoista se kuule on, opposition räksytystä. Sama mitkä puolueet siellä on.
    Orpo poika on räksyttänyt jo kohta kuukauden vaikka vasta arvelee mitä tulee.

    Ja aina meitä kuritetaan, olipa hallituksessa kuka tahansa. Kohde vain muuttuu.
    Itse pyrin arvostelemaan jo tapahtunutta. En omia mielikuvia.

Jätä kommentti

*