Veljet keskenään

Anna arpisten haavojen olla, niitä auki et repiä saa. Näin muistutettiin ikivihreäksi jääneessä Dallapé-iskelmässä yhtä lailla valkoisia kuin punaisia suomalaisia heti kohta vuoden 1918 raatelevan sisällissodan jälkeen. Dallapé itse eli kuten lauloi ja soitti. Harvemmin on puhuttu, että sotienvälisen ”valkoisen Suomen” suosikkiyhtyeen perustaja ja johtama Martti Jäppilä oli ollut sodassa punaisten puolella ja käynyt häviön jälkeen läpi Lahden Hennalan vankileirin kurjuuden.

Tänään kuitenkin nähdään, että lopullisesti kansakunta ei ole saanut vielä sielulleen rauhaa noista sadan vuoden takaisista tapahtumista. Erityisesti kirjallisuudessa ja teatterissa sotaa käydään taas uudelleen ja haetaan jollain lailla hyvitystä hävinneelle osapuolelle.

Sattumoisin olen lueskellut parina viime iltana Kalevi Kalemaan kirjoittamaa elokuvaohjaaja Edvin Laineen elämäkertaa. Vaikka myös Edvin oli kasvanut Iisalmessa työväenaatteeseen ja oli punaisten puolella, niin jo 1930-luvun lopulla hän oli Tampereen Työväen Teatterin johtajana ajamassa kansallisen yhtenäisyyden asiaa, kun Neuvostoliiton uhka tuntui päivä päivältä yhä todellisemmalta.

Talvisodan ihmeestä ja hengestä on puhuttu meillä myöhemmin paljon ja puhutaan edelleen. Kalemaan mukaan nimenomaan teatteri oli tuota henkeä keskeisesti luomassa.

 

KUIVUNUTTA VERTA on vaikea saada pyyhityksi pois valkoiselta lakanalta, sen me olemme nähneet ja kokeneet.

Hyvä olisi kuitenkin nyt tänä talvena muistaa, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneistä uusista itsenäisistä tasavalloista Suomi selvisi kuitenkin liki ainoana jalat kuivina.Jos valkoinen voitti punaisen sata vuotta sitten, niin jo kaksi vuosikymmentä sisällissodan jälkeen valkoiset ja punaiset selättivät yhdessä mustan.

Sekä kotikutoinen Lapuan liike että Natsi-Saksasta tunkenut fasismi pysäytettiin ja mikä parasta: ilman uutta verenvuodatusta, pelkällä sanan voimalla.

Toisin kävi Venäjän ja Itävalta-Unkarin reunoilta vapautuneille Suomen ikätovereille.

Niissä demokratian heiveröiset juuret eivät riittäneet pitämään hengissä kaivattua kansanvaltaa, vaan maa toisensa perään ajautui Saksan tavoin yhden miehen diktatuurin alle. Kuudesta nuoresta tasavallasta vain Tshekkoslovakia pysyi jollain lailla parlamentaarisesti hallittuna ennenkuin natsit miehittivät sen toisen maailmansodan kynnyksellä.

 

MATINPÄIVÄNÄ 1918 itsenäistyneen Viron koko 1920-luku oli sisäisesti levotonta, ja muodollisesti olot rauhoittuivat vasta 1934, kun Konstantin Päts otti heimokansan komentoonsa.

Aivan samoin ja jopa samalla aikataululla kävi Latviassa, jossa vallan keskitti itselleen Karlis Ulmanis. Baltian eteläisimmässä uudessa tasavallassa Liettuassa, kehitys oli kulkenut kohti diktatuuria jo paljon nopeammin Antonas Smetonan ottaessa vallan käsiinsä heti vuonna 1926.

Niin Pätsin, Ulmaniksen kuin Smetonankin tie tuli päätökseen vuonna 1940 Neuvostoliiton miehittäessä Baltian tasavallat melkeinpä läpihuutojuttuna. Tilanne olisi ollut todennäköisesti toinen, jos Viro, Latvia ja Liettua olisivat saaneet kehittyä ja voimistua Suomen tapaan vapaina kansalaisyhteiskuntina.

Puolaiset ovat olleet kautta historiansa olleet enemmän yksilöurheilijoita kuin joukkuepelaajia ja maksaneet siitä myös kovan hinnan, kun naapurit jakoivat heidän maitaan kerta toisensa perään. Historiasta ei ollut opettajaksi vuonna 1918, vaan muutamassa vuodessa valta siirtyi sotamarsalkka Josef Pilsudskille. Yhtä kurjasti kävi demokratialle Unkarissa, jossa amiraali Miklos Horthy kaappasi valtion haltuunsa heti 1920.

 

OLISIVATKO suomalaiset lähteneet yhdessä miehin ja naisin talvisotaan, jos Lapuan liike olisi nostanut Vihtori Kosolan Suomen talonpoikaiskuninkaaksi tai natsihenkinen Isänmaallinen kansanliike päässyt sanelemaan eduskunnan ratkaisut?

Tätä sopii meidän miettiä nyt vuoden 1918 haavoja aukoessamme ja iloita, että kansanvalta voitti. Jo vuonna 1926 hävinneet sosiaalidemokraatit saivat ryhtyä hoitamaan koko maan asioita vähemmistöhallituksensa johdolla.

Ja sanoivatpa Jussi Halla-aho tai Laila Huhtasaari mitä tahansa, niin vahvoista läntisistä ja demokraattisista juuristamme me saamme kiittää seitsemän vuosisataa jatkunutta yhteiseloa Ruotsin kanssa. Baltian kuten Keski-Euroopankin uusilta tasavalloilta noita juuria ei ollut.

 

MUUTEN olen sitä mieltä, että Viro on esimerkillisellä tavalla välttänyt nyt uudelleen itsenäistyneenä ne virheet, joihin se sata vuotta sitten sortui.

Jätä kommentti

*