Vieraat kasvot, tuttu joukko

Siitä on jo yli puoli vuosisataa, kun jokapäiväinen kotikylä muuttui tilapäiseksi kyläpaikaksi. Kylä on laajentunut niin, että Luupuveden koulupiirin sisälle mahtuu jo kuusi muuta, lakkautettua kyläkuntaa ja niiden koulupiiriä. Luupuveden ja sen sivuvesien rannoille rakentuneet Kaislasmäki, Luupujoki ja Heinälampi tuntuivat aikanaan lapsen mielessä jo varsin kaukaisilta puhumattakaan sitten Lapinsalosta. Honkarannasta tai Turhalasta, joihin matkaa oli kymmeniä kilometrejä.

Luupuveden perinteisen kyläkeskuksen maiseman ja talot tuntee vielä vanhalta muistilta. Tuossa Lahti uudessa uljaudessaan, tuossa Kuuselan komeat rinnepellot, tuossa Lämsän mäki, tosin ilman kauppaansa ja ulkorakennustaan. Puiden pudotettua lehtensä näkee järvenkin ja sen takana korkean mäen, josta omakin suku on aikanaan pudottautunut tänne Ouluun asti yltävien soitten reunaan.

Jos ei kylämaisema ole muuttunut olennaisesti 50 vuodessa, niin kyläläiset ovat.

Koulunsa puolesta huolta kantava kylä on kutsunut marraskuun 15. päiväksi nuorisoseuran talolle koolle kansalaiskokouksen, ja kutsua on kuultu. Yli sata vuotta sitten rakennettu talo on tupaten täynnä lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja meitä muutamia yli-ikäisiäkin.

Ynnäsin, että salissa oli tiiviissä ryppäyksessä reilusti yli sata henkeä, joista ensi silmäyksellä en löytänyt montakaan tuttua.

Mutta vaikka kasvot olivat vieraita, niin väkevästi tunsi kylästä lähtenytkin olevansa omiensa joukossa. Oltiin yksiä ja samoja luupuvetisiä, jotka haluavat pitää koulunsa kylän henkisenä keskuksensa samassa hengessä kuin kylän isännät ja emännät 1900-luvun alussa ensimmäistä kyläkouluaan rakentaessaan.

Oli hieno hetki kuunnella, miten kyläläiset puhuivat koulunsa puolesta ja miten paikalla olleet Kiuruveden korkeimmat luottamusmiehetkin tuntuivat ymmärtävän, että kaupungin suurimman kyläkoulun säilyttämisessä oli kyse enemmästä kuin rahasta ja matematiikasta.

Monesti on ollut elämässä hetkiä, jolloin on tuntenut olevansa samanlainen orpo kuin jalkapallokentän reunalla seisova rampa poika Uuno Kailaan runossa. Kotikylän kamppaillessa koulunsa puolesta ei tätä tunnetta ollut. Syyn tiedän: lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli kasvattanut kylällä juuret, jotka eivät kuivetu.

Kommentit

  • Tuula Kyyrönen

    Eikö juuria pidä kastella ja lannoittaa?

    Sinä olet tunnetasolla halunnut vaalia omia juuriasi. Jollakin ne juuret ovat kotikylässä, jollakin vaaramaisemassa tai kangasmetsässä, jollakin Suomessa.
    Jotkut ovat myös juurettomia.
    Esikoiskirjailija Saara Turunen, kotoisin Joensuusta, sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, puhuu kodittomasta sukupolvesta kirjassaan Rakkaudenhirviö.

Kommentointi on suljettu.