Blogitaajuudellani on ollut viime aikoina hiljaista. Rakastaminen on ollut niin kokonaisvaltaista ja vienyt kaiken aikani ja ajatukseni, että kirjoittaminen on jäänyt sen varjoon. Olen minä aiemminkin rakastanut, mutta ehkä olen ihan vastikään oppinut kunnolla nauttimaan rakastamisesta tai mitä ikinä onkaan tapahtunut, niin olen ollut täysin tuon voimakkaan tunteen vietävänä. Amor on vissiin sinkoillut nuoliaan ja kaik’ ovat mätkähtäneet meikäläiseen tai sitten on joku rakkauskärpänen puraissut tai päivänkakkarassani on ollut vain yksitoikkoisia terälehtiä, jotka ovat hokeneet pelkkää rakastaa, rakastaa, rakastaa.
Mitäkö olen sitten rakastanut?
No kun kerran kysyitte… Olen rakastanut aamuja, kun vierestä kuulunut tasainen tuhina on muuttunut heräilyn ääniksi ja koirat ovat riemuissaan rynnänneet huoneeseen juhlimaan päivän alkua. Olen rakastanut aamiaishetkeä ja sitä iloa, joka kaikilla tämän talon eläjillä kasvaa, kun yöpaasto vihdoin päättyy. Olen rakastanut kaikkia niitä hetkiä, jolloin olen saanut nauraa rakkaalle pikkuvipeltäjällemme. Niitä hetkiä on ollut niin paljon, että pieni auktoriteetin ituni on kutistunut entisestään, kun en naurultani ole saanut muodostettua edes lempeän lujaa ei-sanaa.
Olen rakastanut lastani ja miestäni, vanhempiani, sisaruksiani, koiriani, ystäviäni. Olen rakastanut itseäni tällaisenaan, hajamielisenä ja tukka hapsottavana.Olen rakastanut autolla ajamista (yhden viikon aikana kilometrejä kertyi noin 1300) ja ohikiitävää kaunista Suomen luontoa kesäasussaan. Olen rakastanut syömistä. Olen rakastanut reissuelämää. Olen rakastanut kotona olemista. Olen rakastanut ulkoilua ihanissa maisemissa. Olen rakastanut kirjaa, jota parhaillaan luen. Olen rakastanut musiikkia. Olen rakastanut satunnaisia jutusteluhetkiä naapureiden ja ohikulkijoiden kanssa.
Olen rakastanut savon murretta. Olen rakastanut hiljaisuutta, joka laskeutuu illan tullen. Olen rakastanut jopa sitä, että koti näyttää siltä kuin sen asukkaat eläisivät ihan täysillä eivätkä sen vuoksi ehdi aina laittaa tavaroita omille paikoilleen. Olen rakastanut kaksosvauvoja, jotka synnytin unessani Puijon torniin perustetun hotellin huoneessa. Olen rakastanut kaikkea mahdollista, mutta tästä listasta tuli jo ihan tolkuttoman pitkä, joten lopetan tähän, vaikka rakastettavia asioita riittäisi. Etteköhän tajunneet pointin?
Leijailen omassa onnellisessa rakkauskuplassani niin, että välillä tulee tarve nipistää itseäni. Ensimmäisenä minua ehti kuitenkin nipistää kantorepussa mustikkareissun ajan matkannut neitokainen, jolle en ilmeisesti riittävän nopealla tahdilla tarjoillut mustikoita. Nipistys sattui, joten tämän täytyy olla totta. Olen oikeasti näin rakastunut. Rakastan elämää. Sitä minä itseasiassa yhtenä yönä näkemässäni unessani huusinkin Isis-terroristeille, jotka ilmasta käsin yrittivät tappaa minua, mutta hahah, eivätpä osuneet kun uiskentelin vedessä niin sutjakkaasti ja viidakossakin puikkelehdin niin ketterästi, että konekiväärit jäivät kakkoseksi. Elämä voitti.
PS. Olen rakastanut Kuopiota, joka saa nyt lämpöisessä ja aurinkoisessa vuoden 2010 asussaan toimia mieltä piristävänä kuvituksena tällaisena sateisena ja kylmähkönä päivänä.
