Blogini syntyi ”nyt tai ei koskaan -uhmaa” potien eräinä kesäkuun hetkinä. Blogikuumeeni kourissa omasta pikkublogista haaveillessani mies toppuutteli, että on tulossa kiireinen ja rankkakin kesä, on muuttotohinaa ja hän on paljon poissa työreissujen vuoksi. Miten ajattelin ehtiä ja jaksaa hoitaa blogia, joka kuitenkin vaatii paljon aikaa ja energiaa, hän tiedusteli hieman huolissaan. No kun ehdin ja jaksan, vastasin pullistellen uhmakkaasti tarmoa ja tahtoa.

Tuli miehen ensimmäinen reissu, eikä aikaakaan, kun blogi alkoi yskähdellä huomion puutteesta. Ajattelin sitä kyllä jatkuvasti ja kärsin omantunnon tuskia, kun en pystynyt antamaan sille muuta kuin satunnaisia, väsyneitä hetkiä. Ruokin sitä välillä hätäisesti vasemmalla kädellä, oikean hoidellessa prioriteettilistan kärkihankkeita. Aika kului. Tekojen loputtua myös ajatusten määrä blogia kohtaan väheni. Olin luovuttamis-fiiliksillä blogini suhteen ja lopetin sen hoitamisen ennen kuin se pääsi kasvamaan riittävästi. Ajattelin, että jossain vaiheessa ne loputkin hennot blogin henkäykset hiipuvat pikkuhiljaa itsestään.

Vitkuttelin blogihautajaisten järjestelyiden kanssa ja juuri kun katselin pipo kourassa, pää alas painuneena blogini laskeutumista hautansa lepoon, päätinkin yhtäkkiä vastoin omia odotuksiani riuhtaista blogini päivänvaloon ja aloittaa epätoivoisen elvytyksen. Tässä tekohengitystä antaessani haukon blogini köhimisen tahtiin henkeäni ja aivot hieman sumeina yritän pohtia mitä sanottavaa minulla on.

Aloitan selitystulvalla siitä, kuinka ensin oli se muutto ja sitten siinä oli se miehen pitkääkin pitempi työreissu, jonka aikana yritin laittaa kotia ja olla hyvä äiti ja pitää huolta koirista ja juoksin oman ennätyksen puolimaratonissa ja pidin yhteyttä ystäviin ja sukuloin ja maalasin terassia aina lapsen päiväunien aikana ja tein sitä ja tätä ja tuota ja lähes kaikkea muuta kuin olin blogin parissa. Sitten mies sai olla hetken kotona ja ehdin jopa viettää nopeita hetkiä blogin kanssa, mutta blogini oli loukkaantunut aikaisemmasta kohtelustaan, eikä antanut minulle vastakaikua, kun yritin sopertaa rikkinäisiä lauseita ja keskeneräisiä hajatelmia. Sitten mies lähti taas ylipitkälle työreissulle ja taas menin tukkaputkella aamusta iltaan, enkä enää jaksanut ajatellakaan blogia. Lopulta sen vaimea, luokseen kutsuva ääni hiljeni.

Viimein hiljenen itsekin. Kuuntelen tekosyiden kaikkonevaa kaikua korvissani. Selitysten vaimennuttua kuulen, kuinka blogini kuiskaa hädin tuskin kuuluvalla äänellä: ”en ole mennyt mihinkään. Olen tässä”.

Ja hyväntahtoinen kuu katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika siskokultia.