Filosofian maisteri Satu Leppälä kirjoittaa oivallisesti mielipidekirjoituksessaan ”Tulijat eivät erityinen uhka” (SS 25.10.) Pohjois-Savoon tulleista pakolaisista. Leppälä analysoi etenkin suomalaisten naispuolisten henkilöiden kokeman seksuaalisen häirinnän ja maahanmuuton – sen kaikessa käsitteellisessä laajuudessa – välistä yhteyttä, viitaten äänekkäästi esille tuotuun huoleen naisiin kohdistuvasta, koetusta väkivallan uhasta.

Näytön puutteen vuoksi korrelaatiota ei voida täysin kumota eikä vahvistaa, mutta se on itseasiassa toisarvoista. Leppälä tekee nimittäin ansiokkaan ja kiistattoman johtopäätöksen todetessaan, että niin Savossa kuin Suomessa on osattu ”piestä, raiskata ja ahdistella tyttöjä ja naisia erinomaisesti” jo ennen yhdenkään pakolaisen maahantuloa.

Miksi sitten seksuaalinen väkivalta on nostettu esille ja jopa julkisille paikoille jätettyihin varoituskyltteihin juuri – tai vasta nyt? Raiskauksista puhuminen on valikoitunut maahanmuuttoa vastustavien kritiikin kärjeksi, koska se on keinona äärimmäisen tehokas. Henkilön suvereniteettia loukkaavat rikokset asettuvat yleiseen oikeustajuun yleensä kaikista vastenmielisimpinä ja tuomittavimpina. Niihin liittyy vahvoja tunnereaktioita ja niiden vastustamisen tai niistä varoittamisen – vaikka sitten ilman tosiasiallisia perusteita – taakse voi kätkeä oikeastaan mitä vain seurauseettisen, tarkoitus pyhittää keinot -tyyppisen ajattelun kautta.

Seksuaalirikosten lisäksi pakolaisten vastaanottamista jyrkimmin vastustavat kantavat näkyvästi huolta myös muiden rikosten määrien kasvamisesta. Edelleen näennäisesti hyväksyttävissä olevan argumentin perusteltavuutta eivät sen esittäjät tule kyseenalaistaneeksi siltikään, vaikka poliisiviranomainen on tilastoistaan todennut, että pakolaisia vastaanottaneilla alueilla rikosten ilmenemistiheydessä ei ole tapahtunut näkyviä muutoksia.

Tämän älyllisen epärehellisyyden ohella ymmärtämätöntä on lisäksi se, että enemmän kuin pakolaiset – kun maahantuloprosessia itsessään ei oteta huomioon – poliisille töitä teettävät ne kantasuomalaiset edelleen niin Savossa kuin Suomessa, jotka heittelevät kiviä ja savupommeja, esittävät ajatuksiaan rasistisesti ja lietsovat kaikille vahingollista vastakkainasettelua.

Tässä kanssakäymisessä pienet kansalaispiirit vaikuttavat omivan yhteistä isänmaallisuutta itselleen. Jääkiekkomaajoukkueen kannattajapaitoihin pukeutuvat, Suomen lippuja kantavat ja sympaattisen onnettomia Suomi suomalaisille -iskulauseita vihaisella poljennolla mylvivät kantasuomalaiset määrittävät suomalaisuutta Edelfeltin ja Iston kansallisromanttiseen aikaan: kauniisiin kuviin mutta syvälle menneisyyteen.

Tämä kansanosa on sujuvasti sulkenut silmänsä kaikelta toisenlaiselta ajattelulta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisimmän uudenvuodenpuheen sanoma siitä, kuinka yhteiskunnallinen eheys on kallein luonnonvaramme, ei ole näemmä koko kansaa tavoittanut.

Yhtä kaikki, maahanmuuton jyrkkä ja rasistinen kyseenalaistaminen ilmentää myös tarvetta kääntää huomio perin juurin suomalaisista ongelmista oman itsen ulkopuolelle. Kuten Leppälä kirjoituksensa loppupuolella kehottaa, meidän suomalaisten tulee – joidenkin maahanmuuttokriittisten kantavaa ajatusta mukaillen – laittaa omat asiamme kuntoon. Voitamme myös maahanmuuttoon liittyvät ongelmat voittamalla ensin omat ongelmamme. Siten sekä suomalaiset että savolaiset voivat realisoida maahanmuuton hyödyt ja minimoida haitat. Nyt mielialaa leimaa suvaitsemattomuus, joka on läheistä sukua pelolle ja niiden pohjalla taasen usein esiintyvälle tietämättömyydelle.