Vapaamatkustajien maana emme menesty

Eurooppalainen turvallisuusympäristö on elänyt viime vuodet jyrkkien muutosten aikaa. Suurvaltojen vastakkainasettelusta melko vapaan kauden jälkeen on palattu kylmän sodan aikaiseen tilaan, jossa mitellään mielikuvien herruudesta. Etenkin Venäjän – vieläpä hyvin avoimena – pyrkimyksenä on palauttaa sille nykyistä painavampi asema sekä Euroopassa että maailmanpolitiikassa.

Sotilaallisen voimannäytön uusi tuleminen osaksi ulkopolitiikan intsrumentteja Euroopassa lisää jännitteitä valtioiden ja valtioliittojen välille, mutta myös valtioiden sisälle. Tämä näkyy konkreettisesti sekä retoriikan että toiminnan tasoilla myös Suomessa.

On väitetty, että jos esimerkiksi varuskuntaverkon uudistamista olisi pohdittu näinä aikoina, olisi lopputulos ollut erilainen. Puolustusmäärärahoja on johdonmukaisesti leikattu, mutta nyt etenkin materiaalihankintoihin on haluttu osoittaa aiottua enemmän. Myös poliitikkojen ja median kiinnostus puolustuskysymyksiin on näkyvästi kasvanut.

Lisääntynyt turvallisuus- ja puolustuspoliittinen keskustelu on moniäänisyydestään huolimatta näyttänyt, että suomalaisten luottamus yleiseen asevelvollisuuteen puolustus- ja varautumisratkaisun pohjana on edelleen vahvaa. On yhteisesti hyväksyttyä, että tarvitsemme uskottavan oman armeijan – ja tarvitsisimme silloinkin jos Suomessa rohkaistuttaisiin hakemaan Nato-jäsenyyttä.

Tarkoituksenmukaisuudestaan huolimatta asevelvollisuuteen liittyy merkittäviä epäkohtia. Yleisestä on siirrytty valikoivaan ja lakisääteisestä velvollisuudesta on tullut enemmänkin moraalinen velvollisuus. Tässä kehityksessä on myös uhkansa. Järjestelmä perustuu yhä enemmän maanpuolustustahdolle – yksilön kokemuksille siitä, kuinka uhrautumisen arvoisena Suomea ja Eurooppaa saattaa pitää.

Maanpuolustustahtoa ei voi ostaa eikä sitä voi korvata. Se on pienen kansakuntamme arvokkainta omaisuutta mitä mahdollisista poikkeusoloista selviytymiseen tulee.

Edellä esittämäni tapa lähestyä maanpuolustustahtoa sen kysymyksen kautta, kuinka puolustamisen arvoisena Suomea – maantieteellistä aluetta mutta myös siihen liittyviä tunneseikkoja, kulttuuria, arvoja ja oikeuksia – kukin pitää, on perinteinen. Sen rinnalla maanpuolustustahdon pohjana tulisi korostaa nykyistä enemmän yleistä vastuuntuntoisuutta.

Pienessä maassa Pohjois-Euroopan perukoilla ei ole menestytty eikä menestytä jatkossakaan ilman yhdessä tekemisen mentaliteettia. Vapaamatkustaja-ilmiö, jossa yksilöt kyllä ovat yhä enemmän tietoisia oikeuksistaan mutta välittävät vähemmän velvollisuuksistaan syö suomalaisen yhteiskuntaelämän perustaa.

En pidä itseäni mitenkään erityisen isänmaallisena. Matkustellessani kerroin usein tulevani Euroopasta ja vasta sivulauseessa Suomesta. Ajattelen, että maailmassa on yhteiskuntajärjestyksen, kulttuurin ja ilmaston puolesta jossain suhteessa hienompiakin maita. Mutta Suomi on kotimaani, jota on vuosikymmenten ajan rakennettu ja kehitetty niin, että voimme elää monessa suhteessa erinomaista elämää. Voimme tavoitella unelmiamme hyvin tasapuolisesti, saamme osallistua politiikkaan, emme joudu juurikaan kohtaamaan väkivaltaa tai sen uhkaa emmekä viranomaisten mielivaltaisuutta.

Ne ovat kaikki asioita, joita minä haluan vaalia – tarvittaessa vaikka sitten aseisiin tarttuen – lapsilleni ja lapsenlapsilleni. Koen, että saadessani yhteiskunnalta paljon minun kuuluu myös antaa.

Osallistun alkavalla viikolla kertausharjoitukseen ja teen sen velvollisuudesta, vastuusta mutta myös kunniasta – vapaamatkustajien maana emme menesty.

Jätä kommentti

*