Kasvatusvastuu on pirullista

En ole aina välttämättä kovin hyvä vanhempi. Täydellisyyttä lähelläkään en ainakaan missään nimessä ole. Varsinkin väsyneenä ja kiireisenä tulee ääntä lapsille korotettua ja hermoiltua aiheettomasti. Myöhemmin sitten harmittaa.
Siitä olen vanhempana kuitenkin ylpeä, että lapsillemme on aikanaan laitettu rajat. Suuri kiitos tästä kuuluu itseäni paremmalle kasvattajalle eli vaimolleni. Minä olen parhaani mukaan yrittänyt noudattaa hänen kanssaan samoja periaatteita, ja lapset ovat parhaansa mukaan yrittäneet olla niitä noudattamatta. Keskimäärin olemme kaikki pärjänneet kohtuullisesti.
Nyt kun lapset ovat vähän niin kuin varhaisteinejä, voin olla heistä aidosti ylpeä: molemmat ovat kasvaneet melkein suoraan ja osaavat kantaa teoistaan pääpiirteissään vastuuta. Heidät uskaltaa laskea ihmisten ilmoille, ja arjen toiminnan kannalta olennaisimmat taidot on yhdessä opittu. Harkintakykyäkin on ilmestynyt jostain molemmille. Iso kiitos kasvatustyöstä kuuluu tietysti myös kouluille ja isovanhemmille. Koulujen ja päiväkotien työ lasten kasvun tukena onkin ensiarvoisen tärkeää.
Vanhemmuus on vaikeaa. Varmasti jokainen haluaisi tarjota lapselleen parhaan mahdollisen kasvualustan ja tilan kehittyä ihmisenä. 2000-luvun alussa lapsuuttaan elävät ovat sodanjälkeisen Suomen kolmas sukupolvi. Yhteistä näille sukupolville tuntuu olevan se, että jokaisen sukupolven vanhemmat haluavat tarjota omille lapsilleen enemmän kuin omat vanhemmat ovat pystyneet tarjoamaan. Omilla lapsilla on oltava kaikkea enemmän: ruokaa, leluja, vaatteita, harrastusmahdollisuuksia, lemmikkieläimiä, kavereita ja vapautta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Ymmärrän kiertokulun täysin. En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko se hyvä asia. Voiko runsaus kääntyä itseään vastaan? Aikuisten maailmaan hiipi kymmenisen vuotta sitten downshiftaus eli leppoistaminen. Ajatuksessa tuntuu olevan jotain järkeä – vähemmän voi perinteisesti olla enemmän. Voiko lapsikin tulla isosta ja ehjästä palasta yhtä laatua kylläisemmäksi kuin kymmenestä pienestä pirstaleisesta palasta? Voisiko lapsuuttakin yrittää vähän downshiftata?
Aikuisten lapsille asettamiin rajoihin tämä ”vähemmän on enemmän”-periaate ei kuitenkaan päde. Ammattikasvattajana ja koulumaailmaa muutenkin seuraavana olen huolissani lapsista. Olen lapsista huolissani enemmän kuin koulujen langattomien verkkojen toiminnasta tai oppimisympäristölinjauksista. Kuulen lähes päivittäin kollegoilta tarinoita siitä, millaisiin järjettömiin tilanteisiin peruskouluissa ja jo päiväkodeissa nykyään joudutaan. Alakouluikäisen lapsen koulupäivän keskeisin tavoite saattaa olla opettajan hermostuttaminen, ja lapsi myöntää sen nauraen ääneen. Lapsi voi sanoa aikuiselle mitä tahansa. Toinen ihminen voi sanoa toiselle ihmiselle mitä tahansa. Grand Theft Auton elämät eivät ole kovin salattuja kuusivuotiailtakaan.
Itse pelkäsin ekaluokan opettajaani Elvi Hukkaa, ja hyvä niin. Kolmannella luokalla silloinen opettajani Felix Kontio antoi tukkapöllyä, kun olin hetken parijonossa naama väärään suuntaan. En missään muodossa kannata moista toimenpidettä enkä väkivaltaa, mutta ei kyllä käynyt mielessäkään urpoilla opettajalle takaisin tai pyöriä jonossa tahallaan seuraavalla kerralla. Nykypäivänä opettaja saisi vastaavasta tempusta varmaankin kirjallisen varoituksen, hullun maineen ja nimettömiä tappouhkauksia. Rehtori saisi huolestuneilta vanhemmilta 76 Wilma-viestiä, ja oppilas jatkaisin jonossa pyörimistä ilkikurisesti irvistellen. Koulun kasvatusvastuu on pirullista.
Luulen, että suurimman osan lapsista saa kasvamaan oikeaan suuntaan, kun kasvun tukena ovat vanhemmat, varhaiskasvatus ja koulut. Vanhemmat pärjäävät todennäköisesti ilman varhaiskasvatusta ja kouluja, mutta ilman vanhempien osuutta ja vastuuta varhaiskasvatus ja koulut ovat joissain asioissa aika avuttomia. Lapsi haluaa luonnostaan, että hänen toiminnallaan on turvalliset rajat. Meidän aikuisten tehtävä on näyttää ne kotona ja koulussa.

Jätä kommentti

*