Onko vahingonilon pakko olla parasta iloa?

Olen melko säännöllisesti miettinyt kysymystä siitä, mikä ihmistä oikein naurattaa. En oikein tiedä, miksi asiaa mietin, mutta se vain palaa mieleeni silloin tällöin. Ehkä se liittyy siihen, että huumorin on todettu olevan nopein tie voittaa ihmisen luottamus: kun saat ihmisen nauramaan, hän on helposti puolellasi. Keski-ikäistyvä elämänkokemukseni on osoittanut, että on paljon mukavampaa, jos ihmiset ovat puolellasi eivätkä sinua vastaan.
Komiikkaan liittyy liian monia yksittäisiä tekijöitä, jotta sitä voisi yksiselitteisesti tutkia ja selkeitä vastauksia kysymyksiin saada. Huumori on juurtunut elämään, se ilmenee eri roduissa, yhteiskuntaluokissa, kulttuureissa, eri historiallisina aikakausina, eri paikkakunnilla ja kaiken hyvän lisäksi aina eri tavoin. Huumoriin liitettävien käsitteiden määrä on niin kirjava, että luokittelu on lähes mahdotonta. Puhutaan hymyilyttävästä tai naurettavasta, burleskista, leikinlaskusta, pilasta, leikkipuheesta, groteskikin liittyy koomiseen. Sitten on kaksimielisiä nauruja, irvailua, leukailua, ilveilyä, kieli poskessa puhumistakin harrastetaan ja kurillaan jotain veistellään – luetteloa voi jokainen kokemustensa mukaan täydentää.
Mies nimeltä Aarne Kinnunen onkin arvioinut teoksessaan Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys, ettei pelkän synnynnäisen huumorintajun varassa voi kukaan ymmärtää kaikkia komiikan ja huumorin ilmentymiä. Ihminen tarvitsee pitkää kokemusta, jopa koulutusta, uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta, mutta myös ja eritoten herkkyyttä ja pitkämielisyyttä omaksuakseen muutakin kuin komiikan alkeet. Omaksumista vaikeuttaa myös huumorin hurjan nopea kehitys.
Minun kokemukseni, koulutukseni, ennakkoluulottomuuteni ja ilmeisen erityisesti eivät ainakaan herkkyyteni ja pitkämielisyyteni ole kestäneet kehityksessä sillä tasolla, jota muutamat uudet, viimeisten vuosien aikana syntyneet komiikan muodot vaativat. Synnynnäinen huumorintajunikin lienee jollakin tapaa vajavainen, koska en todellakaan kykene nauramaan, kun puolialaston mies seisoo vasten tiiliseinää ja kaksi hänen ystäväänsä suuntaa paloruiskulla lukemattomien barien paineet päin näköä. Toisaalta suupieleni eivät nyi eikä kurkunpääni helmeile, jos joudun seuraamaan neljän täysikasvuisen körilään maidonjuontikilpailua, jonka ainoana tarkoituksena on mahdollisimman laajalevikkinen ok-sennuskaari peltipönikkään. Peräti kaukaiselta tuntuu hymy, kun näen miehen pudottelevan ystäviään baseballmailalla polkupyörän kyydistä. Muitakin vastaavia esimerkkejä olisi, sillä jopa televisiossa – Internetistä nyt puhumattakaan – moisten huumoripläjäysten määrä on kasvanut hurjasti. Onpa Suomen televisiossa naurettu sillekin, kun ihmiset tunkeutuvat viattomien lajitovereiden luokse suihkuun.
Sanotaan, että vahingonilo on paras ilo. Valitettavasti tämä näkyy ainakin lasten ja nuorten huumorivarastossa yleisessä käytössä olevan. Ymmärtääkseni jonkinasteinen ajatus aikaan saadulle vahingolle nauramisessa edellä kuvatun itsensä kiduttamisen takanakin täytyy olla. Ainakin minun silmissäni tuntuu kuitenkin televisio-ohjelmien ja nettiklippien tarkoituksenhakuisuus liian läpinäkyvältä. Puhtaasta vahingonilostahan nimittäin varsinkin meidän perikateellisen suomalaisen on helppo nauraa – ainakin aluksi ja niin pitkään kuin vahingon vakavuus selviää.
Monet varttuneet lukijat muistanevat Markus Kajon, tuon sisiliskohenkselisen kofeiinitonta kahvia ryystäneen laktoosi-intolerantikon, joka reilu kymmenen vuotta sitten esitteli perjantai-iltana parhaaseen katseluaikaan amerikkalaisten ja joskus myös kanadalaisten kotivideolle tallentuneita toilailuja. Koko hommahan perustui toisten vahingoille ja epäonnelle nauramiseen, joten ei liene ihme, että sarja kokosi minut ja noin miljoona muuta suomalaista vastaanotinten ääreen. Samaa on sittemmin yrittänyt – vähän huonommalla menestyksellä tosin – Sampo Marjomaa.
On toisten vahingoille nauramisellakin kuitenkin rajansa. Hetken saattoi naurattaa, kun hullu kanadalainen ratsasti hurjalla mustangiorilla hirveän täyttä laukkaa ihan suoraan jotakin vaahteraa päin. Kun sitten huomasi paitsi kuskin housujen repeytyvän myös vähintään muutaman niskanikaman murtuvan ja helikopterikyydin odottavan heti videokameran sulkemisen jälkeen, nauru katosi. Vielä nopeammin hymy hyytyi, jos ajatteli ratsastajaksi vanhan lapsuudentoverin, joka päästeli isoisän ruunalla päin pihakoivua. Henkilökohtaisuus vakavoittaa näitä huumoriasioita aika paljon.
Onhan se joissain oloissa naurettavan näköistä, kun karski äijä putoaa kahdestatoista metristä ihmeellisen koomisessa asennossa selälleen veteen ja ryöpsähdyttää puolitoistametriset laineet ilmoille sillä seurauksella, että altaan reunalle istuvan daamin kesämekko kastuu ja kutistuu.
Hauskuus katoaa, kun kuullaan, että onneton syvyyssukeltaja oli nimeltään Toimi Takala (anteeksi kaikki Toimi Takalat, Googlesta teistä ei löytynyt kukaan), 36-vuotias postinkantaja, kolmen lapsen yksinhuoltajaisä, joka pudotessaan halkaisi munuaisensa ja joutui kolmeksi kuukaudeksi sairaalaan, pois työstä ja palkanmaksun piiristä. Lapset joutuivat sosiaalihuollon takavarikoimiksi ja sijaiskoteihin eri puolille Suomea. Vieläkö putoaminen näyttäisi hauskalta? Ei minustakaan.
Ehkäpä meidän pitäisikin muutenkin alkaa hillitä tai ainakin säännöstellä vahingoniloamme. Voisimmeko opetella itse ja opettaa toisiamme tylsän vahingonilon sijaan enemmän nauramaan itsellemme ja omille vahingoillemme? AInakin meidän tulisi opettaa jälkipolviamme toimimaan näin.

Jätä kommentti

*