Tietokone ei toistaiseksi opeta ketään

Lukuvuosi on varsinaisen koulutyön osalta ohi. Ainakin Kuopion suunnalla lakkiaiset sujuivat hyvin, ja maailmalle saateltiin taas liuta uusia tulevaisuuden toivoja. Yksi juhlapäivän mieleenpainuvimmista hetkistä oli keskustelu vastavalmistuneen ylioppilaan kanssa. Selvästi liikuttuneessa tilassa ollut nuori herra kiitteli koulua ja kertoi tuntevansa suurta haikeutta, kun joutuu nyt jatkamaan elämässään eteenpäin paikasta, joka on merkinnyt hänelle valtavasti. Kohtaamisessa tiivistyi yhteisöllisyyden voima. Siinä hetkessä ei rehtorinkaan silmänurkka kauaa kuivana pysynyt.
Mietin myöhemmin, mikä oli tälle uudelle ylioppilaalle ja hänen tovereilleen lukion tärkein anti. Millaisia tietoja ja taitoja he tarvitsevat tulevaisuudessa kaikkein eniten? Kääntäen voisi miettiä myös sitä, millaisia tietoja ja taitoja ilman he eivät tule jatkossa toimeen. Kaikki pohdintani päätyivät lopulta yhden ja saman teeman ympärille: ilman taitoa kohdata toinen ihminen ja hänen minuutensa maailmasta tulee sekä itselle että muille epämukava paikka elää.
Lukioissa pöhistään nyt kovasti sähköistyvän ylioppilaskokeen kanssa. Opetusta digitalisoidaan ja uusia etäopetuskäytänteitä mallinnetaan keskisuurissa kaupunkilukioissakin. Kehitys on hyväksyttävää ja oikeansuuntaistakin näinä kustannustehokkuuden ja säästöjen vuosina. Oppimisen tavat muuttuvat jatkuvasti, ja paatuneimpienkin ”leuka ja liitu”-pedagogiikan nimeen vannovien on vähitellen uitava sähköisten oppimisympäristöjen maailmaan. Kun muutosta ei voida estää, se on hyväksyttävä ja uuteen mukauduttava.
Sähköistyvän ylioppilaskokeen johtoviidakossa ja lukion opetussuunnitelmatyön pyörteissä seikkailemisesta huolimatta – tai ehkä juuri siksi – oppilaitoksissa on nyt muistettava pysähtyä miettimään, mikä on lukiokoulutuksessa tärkeintä. Nyt keskustelua tunnutaan käyvän paljon siitä, millainen päätelaite lukion aloittavalle nuorelle on ylioppilaskokeiden suorittamiseen hankittava, minkä kustantajan e-oppikirjaa milläkin kurssilla käytetään tai miten koulut varustelevat luokkiaan, tietokonevaunujaan ja oppimisympäristöjään. Vaikka asiat ovat tärkeitä ja välttämättömiäkin, keskiöön nousee liian usein tekniikka ja määrälliset mittarit. Asioita lähestytään liikaa ulkoisten tekijöiden avulla, kun konsulteiksi haalitaan ohjelmistoyrityksiä ja laitteistotoimittajia, vaikkei näiden pedagogista osaamista nykyään pidä yhtään enää vähätellä.
Tietokone ei toistaiseksi opeta ketään. Sen sijaan tietotekniikan avulla voidaan viedä – ja on toki jo vuosia vietykin – oppiminen uudelle tasolle. Perustyö tehdään edelleen kasvokkain. Ihmiset puhuvat toisilleen ja oppivat ymmärtämään toisiaan. Löydetään yhteiset tavoitteet ja tavat kulkea kohti tavoitetta. Sen jälkeen opettaja voi auttaa ja ohjata oppijaa oppimisprosessin vaiheissa, toivottavasti opetusteknologiaa tavalla tai toisella hyödyntäen.
Kari Uusikylä on mielestäni oikeassa todetessaan koulutuskatastrofin olevan jo ovella (HS 30.5.2015). Tähän suuntaan ollaan menossa, jos annamme koulujemme ja opetuksen kehittämisen muille kuin koulun arjen ja todellisen luokkahuoneiden ja oppimisympäristöjen pedagogiikan tunteville. On täysin varmaa, että opetusteknologian käyttö parantaa oppimistuloksia ja lisää oppijoiden motivaatiota. Sitä ei kannata enää kenenkään kiistää.
On kuitenkin vastuutonta luoda harhakuvia siitä, että opiskelijoiden päätelaitteiden määrä, koulun langattoman verkon sataprosenttinen kattavuus tai luokkien älytykit riittäisivät nostamaan Suomen lukiokoulutuksen uuteen kukoistukseen. Suurin tuki – niin aineellinen kuin henkinenkin – on suunnattava siihen arvokkaaseen pääomaan, joka koulujen oppimisympäristöissä teknologian käyttöä ohjaa: opettajille on taattava mahdollisuus hyödyntää oppimisen uusia mahdollisuuksia järkevästi, oman opettajuutensa ehdoilla. Peruskoulujen ryhmäkokojen purkuun varattujen rahojen poistaminen tai lukioiden ryhmäkokojen venyminen lähelle 40 opiskelijaa ei ole oikea suuntaus.
Enpä usko, että lakkiaispäivänä olisimme uuden ylioppilaan kanssa vuodattaneet onnen, helpotuksen ja haikeuden kyyneliä, ellei takana olisi ollut useiden tuntien kohtaamiset ja keskustelut aitojen, läsnä olevien ihmisten kanssa. Elämyksiä ja kokemuksia olisi ollut vähemmän. Myötäelämisen taidot eivät olisi olleet yhtä kehittyneet. Opiskelijat ovat kokeneet olevansa osa jotakin yhteistä. Kymmensormijärjestelmä ei välttämättä ole hallussa, mutta luulen, että tämänkin uuden ylioppilaan maailmasta on yhteisöllinen, keskusteleva ja vuorovaikutteinen lukio tehnyt helpomman paikan elää.

Kommentit

  • Jaakko Ikonen

    Harvinaislaatuinen teksti – asiantuntevuudessaan. Nuorten on hyvä huomioida, että sähköiset laitteet voivat vain parantaa oppimista. Se ei kuitenkaan muuta oppimispsykologista asetelmaa.

  • Maarit Koponen

    Tästä asiasta riittäisi kommentoimista sivukaupalla. Lyhyesti sanottuna asia on niin, että silloin kun opetellaan jotain prosessia – olkoot vaikka uimista, nakkikastikkeen tekoa tai yhtälön ratkaisemista – niin oppiminen on tehokkainta, jos paikalle sattuu asiansa osaava opettaja. Jos taas opiskellaan vaikkapa räjähdysaineita, niin olisihan se kätevää, jos kaikilla olisi vaikkapa tabletit joilla räjäytellä.
    Äidinkielen kokeen tekeminen päätelaitteella on itsestäänselvästi järkijuttu, mutta ihmettelen eniten matematiikan koetta. En usko, että on olemassa mitään välinettä, joka olisi lyijykynää ja ruutupaperia parempi siinä puuhassa! Paitsi jos matikankoe menee monivalinnaksi…
    Siis: tekniikkaa pitää hankkia, mutta rahaa pitää riittää kunnollisiin opettajiin ja alle 30 oppilaan ryhmiin.

Jätä kommentti

*