Kotiarkiston aarteita ja muistojen vuolaat virrat

Kaikenlaiseen paperiin törmää kun alkaa kotiarkistojaan seuloa ja järjestää. Tänään törmäsin aarteeseen, jota en ole vielä paljoa kaipaillut, mutta joka kuuluu henkilöhistoriani tärkeisiin dokumentteihin. Diagnoosipaperit löytyivät viattoman näköisestä monitaskuisesta kodinkansiosta, jonka kulmalukkoina toimivat kuminauhat olivat jo aikaa sitten hapertuneet ja koko kansio käyttökelvoton.

Sillä paperilla oli sähköshokin kaltainen vaikutus aikoinaan, kun minulle asetettiin diagnoosi ja minusta tuli, kaiken muun lisäksi, mielenterveyskuntoutuja. Nyt arkiston kätköistä löytyessään se tuntui täysin viattomalta ja arkiseltakin asiakirjalta, jonka toki laitoin parempaan talteen tulevia aikoja varten. Ehkä hävitän sen kokonaan joku päivä kun vuosikymmenet antavat perspektiiviä oman henkilökohtaisen arkiston muodostamiseen ja seulomiseen. Nyt annoin sen olla omassa arvossaan ja siirsin sen uuteen paikkaansa osaksi toimivampaa arkistoani.

Arkistonhoitajaksi opiskelun aikana olen huomannut muutoksia tapahtuneen ajattelussani koskien elämäni varrella tuottamiani ja saamiani asiakirjoja. Ajattelen niitä nyt hellemmin, osana minusta jäljelle jäävää aineistoa, osana perintöäni lapselleni. ”Tällainen oli äitisi”, voin sanoa haudan takaa, kun näen lapseni aikuisena asiakirjojeni äärellä perkaamassa äitinsä elämää. Eihän hänellä ole kokonaiskuvaa minusta ihmisenä nyt, kasvaessaan, ellei hän sitten jo nuorella iällä ala kiinnostumaan omasta ja perheensä historiasta ja ala kyselemään ja haastattelemaan minua menneisyydestäni ja muun muassa ajasta ennen kuin minusta tuli hänen äitinsä.

Arkistoalaan perehtyessä moneen muuhunkin ihmiselon tapahtumaan saa uudenlaisen perspektiivin, kun näkee mitä jää jäljelle ihmisestä ja tätä kovastikin koskettaneesta tapahtumasta. Asiakirjoja, kasa paperia, jonkun kiinnostuneen penkoa ja tutkia. Mitä minusta jää jäljelle, sen haluan itselleni selvittää, mitä haluan että minusta muistetaan ja ajatellaan arkistoni perusteella. Historia on läsnä valtavissa arkistomakasiineissa, mutta niin se on läsnä henkilökohtaisessa arkistossanikin.

Haluan siis että tämä löytämäni diagnoosipaperi löytää arvoisensa paikan osana arkistoani, kuten mielenterveyskuntoutujuus on osa minun elämääni. Pienenevä palanen minua, sillä en halua jämähtää pelkäksi mielenterveyskuntoutujaksi, vaan keksiä lisää määreitä mitä voin ja haluan olla.

Kommentit

  • Hannele Koivisto

    Hyvä Sonja! Mielenterveyskuntoutujan pala pienenee vuosi vuodelta. Löytyy uusia uria.
    Henkilökohtaiset arkistot ovat hurmaavia. Olen törmännyt niihin.

Jätä kommentti

*