Millaista on olla kuntoutuja nykysuomessa?

Miten perustelet itsellesi kuuden vuoden eläkeputken keskellä parasta naisen työikää? Alle kolmekymppisenä eläkkeelle laitettuja on Suomessa ihan jokunen yksilö, eli aika monta. Itse olen määräaikaisella eläkkeellä, mutta sekin on vaikea perustella itselleen ja toisille. Vuosi kerrallaan lisää kakkua. Joskin ei sitä tarvitse perustella, sillä ethän koskaan sellaista seikkaa edes mene paljastamaan toisille.

Tarpeeksi paha on että lähimpäsi tietävät, että itse tiedät. Sillä se syö sekä omanarvontuntoa, että toisten arvostusta. Niinkin läheiseen suhteeseen se voi vaikuttaa, kuin omaan parisuhteeseen. Jos kuka sellaisesta onnesta saa nauttia että on ylipäätään parisuhteessa, niin kuin minä.

Enhän minä tee mitään oikeaa, tärkeää asiaa koskaan, sillä olen eläkeläinen. Yhdistystoimintani on turhaa notkumista pois kotoa. Kun pitäisi sitä kotia hoitaa kun kerta ei ole pakko töiden takia kotoa poistua. Ja vaikka teen yhdistyksellä lopputyötäni opintoihini, tulevaisuuttani varten, ei sekään ole tarpeeksi hyvä syy olla pois kotoa.

Näinkö tyhjäntoimittajana minut näkee rakastamani ihminen, jonka tehdastyötä arvostan oikeasti, vaikka olen korkeakoulutettu itse ja vaikka en ole tottunut elämään vuorotyössä käyvän ihmisen menemisten ja tulemisten mukaan.

Vai onko kyse oman itsen korottamisesta? Siitä että toinen korottaa itsensä yläpuolellesi, jotta oma itsearvostuksensa nousisi. Olenko minä uhka toiselle opintopyrintöineni ja kouluttautumisineni? Vaikka hänellä on lyömäaseita, totisesti. En ole palkkatöissä, en tuo yhteiseen kotiin muuta kuin eläkkeeni, joka hyvä jos riittää elämiseen. Säästöön siitä ei jää koskaan, vaikka kuinka kituuttaisi.

Niin, perimmäinen kysymys on kai, elänkö hellan ja nyrkin välissä ja miksi? Miksi minua alennetaan omassa parisuhteessani? Johtuuko se siitä että olen kuntoutuja vai siitä että toinen ei osaa arvostaa itseään eikä sitä kautta anna arvoa minun pyrinnöilleni elämässä?

Kukapa kuka siis antaisi arvoa kuntoutujalle? Ei yhteiskunta, ei läheiset, ei itse kuntoutujakaan. Vaikka sisulla nousen joka kerta kun minut maanrakoon lytätään, ei se ole hyvää elämää sittenkään. Nostaako omaa häntäänsä itse ja kertoa maailmalle ja kumppanilleen näin aluksi, että kyllä, minä olen arvokas, omanarvontuntoinen ja arvostan myös vastavuoroisesti muita. Minua ei kauan pidetä maanrakosessa. Miehelle tämän voi kertoakin, ja ehkä jos viisas on siitä ottaa vaarin, mutta miten kertoa maailmalle?