Skitsofrenia ja naiseus

Naisena ja kuntoutujana minua luonnollisesti kiinnostaa miten kuntoutuja nähdään sukupuolensa perusteella, naisena tai miehenä. Nähdäänkö ylipäätään muuta kuin sairaus, vai nähdäänkö kuntoutuja sukupuoltaan edustavana henkilönä?

Ennen vanhaan mielenterveys oli keino kontrolloida naista ja naisen käytöstä. Hysteerikot ja skitsofreenikoiksi leimatut naiset joutuivat milloin minkäkinlaisin perustein mielisairaaloihin. Nykyään tuntuu että 2000-luvun skitsofreenikko on jonkinlainen androgyyni hahmo, ja sillä oletko mies tai nainen, ei ole mitään väliä. Nainen on kuitenkin aina nainen, olkoon hänen diagnoosinsa mikä tahansa. 

Kuka minä olen? Nainen, äiti, sisar, skitsofreenikko. Perheessäni olen äiti ja kumppani. Yhteiskunnassa olen mielenterveyskuntoutuja, skitsofreenikko. Eli jotain epämääräisempää, kenties sukupuoletontakin.

Naiseuteen kuuluu mielestäni, että hedelmällisessä iässä on potentiaalinen tuleva äiti. Skitsofreenikkojen äitiyttä on tutkittu vain vähän, niin kuin skitsofreenikon naiseuttakin. On ilmeisesti ajateltu ettei skitsofreniaa sairastava ole potentiaalista äitiainesta. On kuitenkin paljon naisia, jotka ovat tulleet äidiksi ennen tätä vakavaa diagnoosia. Tässä olisi aiheita yllin kyllin tutkimukselle, mutta ketään ei toistaiseksi tunnu kiinnostavan.

Parisuhteessa usein halutaan lapsia, ja on naisen osa tulla raskaaksi ja synnyttää. Skitsofreniaa sairastavaa ei kuitenkaan tunnusteta hyväksi äidiksi tai sopivaksi synnyttämään, ainakaan kansan riveissä. Eikä terveydenhuoltohenkilökunta hekään suorastaan kehoita etsimään naiseuttaan tai suunnittelemaan lapsia osana toimivaa parisuhdetta. Myöskin monia skitsofreenikoita, niin naisia kuin miehiäkin, vaivaa sinkkuus, jolloin on äitiys tai isyys kaukainen haave.

Itse en näe omassa äitiydessäni ristiriitaa skitsofrenian kanssa. Olen kuin kuka tahansa äiti. Psykoosini sairastin lapseni ollessa alle kouluikäinen ja hän ei varsinaisesti paljon muista noista ajoista. Tukiverkostoni on vahva ja pojalleni jäikin varmasti vahvin muistikuva aina läsnäolevasta mummosta, jonka kanssa oli turvallista aloittaa koulunkäynti vaikka äiti olikin sairaalassa.

Jos minua ajatellaan skitsofreenikkona ja kuntoutujana, ei automaattisesti oteta huomioon naiseuttani. Mitä kuntoutuja saa olla? Nähdäänkö minut terveydenhuollossa naisena, hedelmällisenä ja äidillisenä? Tuskin. Minut nähdään mielenterveyskuntoutujana. Siinä ainoassa roolissa mikä minulle terveydenhuollossa sallitaan, ei katsota naiseutta.

Toisaalta naiseus on etu skitsofreniassa. Se on yksi hyvän ennusteen perusta. Naisilla on paremmat mahdollisuudet selvitä skitsofrenian syövereistä toimivaksi yksilöksi. Naisen ennuste on sitä parempi, jos hän on myös parisuhteessa.

Naiseus on toki muutakin kuin äitiyttä. Miten tulet kohdelluksi naisena, kun sinulla on skitsofrenia? Osittain on kyse myös siitä miten itse kokee itsensä ja kokemuksensa kommunikoi muille. Kenen antaa määrittää naiseutensa ja minuutensa? Miten paljon annan diagnoosin muovata minäkuvaani?

Koen että skitsofrenia on vain osa minua, kun taas naiseus on jotain mihin olen syntynyt ja kasvanut. Minäkuvaani naiseus vaikuttaa enemmän kuin skitsofrenia. Diagnoosi ei ole minuuteni perusta, naiseuden kokemus on.

Kommentit

  • Äiti 36v.

    Itse olen myös äiti ja skitsofreenikko. Diagnoosini sain pojan syntymän jälkeen ja lääkäri suositteli huostaanottoa. Juuri tänään poikani täyttää 10v. ja on asunut aina kanssani. Sain myös pojan jälkeen vielä tyttären. Lapset eivät ole kärsineet sairaudestani juuri millään lailla.

  • Tuleva äiti 39 v.

    Hei, olen raskaana nyt viikolla 16. Minulle on aina sanottu että kannattaa pitää huolta ehkäisystä ja tehty selväksi etten ole sopivaa äiti-materiaalia. Sain diagnoosin vuonna 2001. Mentyäni naimisiin noin vuosi sitten päätimme yrittää lapsen hankkimista ja vihdoinkin tulin raskaaksi. Minulla ei ole ollut oireita noin 15 vuoteen, olen kokopäivätyössä ja kaikki menee hyvin. Käydessäni psykiatrilla kontrollissa keskustelimme lääkärin kanssa lääkityksen vähentämisestä. Hän sanoi sen mitä olin pelännytkin, eli tiedusteli olemmeko harkinneet adoptiota oman lapsen sijaan. Pelkään, että terveydenhuoltohenkilökunta ja jopa omaiseni rupeavat osoittamaan miten minusta ei tule kelvollista äitiä. 70-luvullahan vielä tehtiin pakkosterilisaatiot skitsofreenikoille ja tämä asenne on syöpynyt edelleenkin ihmisten mieliin.

  • taaperon äiti

    No 70-luvulla ei valitettavasti kaikkia skitsofreenikkoja tavoitettu. Vielä 80-luvulla skitsofreenikot pääsivät synnyttämään, eihän niitä pakkosterilisaatioita ole kaikissa maissa eikä skitsot mene hoitoon, jos ei niitä pakoteta. Eivätkä kaikki skitsofreenikot ole aina väkivaltaisia tai hyökkääviä psykooseissaan. Niin kauan kuin skitsofreenikko osaa pitää hullut ajatukset sisällään eikä käy ventovieraiden kimppuun, ei kukaan vie hoitoon. Vauvavuodestani äiti on kertonut, että näki silloin vain hyviä näkyjä, ei ollut kenelläkään syytä huoleen.

    Voin tähän listata mitä skitsofreeninen äitini ei ole osannut minulle opettaa: hampaiden pesua, laskujen maksua, vaatteiden viikkaamista, pyykin lajittelua, tahrojen poistoa, vessan pesua, pölyjen pyyhkimistä, lattian pesua…. Listaa voisi jatkaa, nuo ali-ihmisten velvollisuudet kuuluivat mummolle tai mulle, eivät poikkeuselämää viettävälle skitsofreenikolle. Aikuisena jouduin ottamaan opintovelkaa, jotta perintäkierteessä oleva skitsofreenikkoäitini ei olisi joutunut kadulle veljeni kanssa. 18-vuotiaana hain yliopillaskirjoitusten päätteeksi veljeni pakkohuostaanotosta ja koiran eläinsairaalasta ja muutin hetkeksi äitini kotiin veljeni tilapäiseksi huoltajaksi. Minun oli aina oltava reipas. Siinä oppi hyväksi siivoajaksi, tosin turha siitä oli kiitosta odottaa. Mitään abijuhlia ja risteilyjä en siinä viettänyt, ei olisi ollut rahaakaan.

    Eipä tullut kukaan meistä välittämään, kun skitsofreeninen äiti vietiin pakkohoitoon. Sairaudesta ei saanut puhua, äiti sai meidät uskomaan, ettei ole oikeasti sairas, vaan terveyskeskus vainoaa häntä. Ääniä ja näkyjä oli kuitenkin vain hänellä, ei kummallakaan meistä lapsista.

    Isä oli sairas eikä häntäkään saanut tavata, koska siitä äiti vasta raivostuikin. Isän kuolemaakaan ei olisi saanut surra, skitsofreenikon mielestä sellainen ei ollut tarpeellista. Omia surujaan, huoliaan ja pelkojaan hän kyllä vuodatti senkin edestä. Hän oli herkkä, meidän velvollisuus ymmärtää.

    Äitini mielestä hän sai mielenterveysongelmia, koska häneltä meni perusturvallisuudentunne työpaikan menetyksen takia. Silloin hänellä oli kuitenkin luotettava puoliso kotona. Ikävä juttu, ettei siitä isästä saanut pitää eikä hänen kanssaan viettää aikaa. Minä en muista milloin olisin tuntenut itseni turvatuksi. Äitini osaa kyllä kirjoitella kauniisti, täyttää tilan lentävillä lauseilla ja sopivilla sanoilla ja antaa erinomaisia lupauksia, joita ei koskaan pidä. En ole yhtään yllättynyt, että täällä on skitsofreenikkoja, joiden mukaan heidän sairautensa ei vaikuta lapseen lainkaan. Ei minunkaan äitini käsitä sitä, miten on meiltä vienyt riemun lapsuudesta. Koska lapsi ei voi riemuita, jos täytyy pelätä pukeutuneensa väärään väriin tai maalanneensa koulutyön väärällä värillä, joista äiti joutuu pois tolaltaan, koska väärät värit ja muodot ahdistavat häntä ja aiheuttavat sairauksia ja vähintään johtavat johonkin pahaan.

Jätä kommentti

*