2. kävely: mietteitä Väinölänniemeltä

Mitä entisen hotelli Rivolin myönteiselle paikan hengelle on tapahtunut? Vielä muutama vuosi sitten vanha myönteisyys oli nykyisessä Scandic Kuopiossa läsnä. Nyt ilmeisesti tein pikaisen vierailuni väärällä hetkellä. Kahvin ja mehun nautittuani sekä ulos poistuessani päättelin entisten vieraanvaraisuusarvojen kaikonneen. Vastaanottoaulan nurkkapöydässä tunsin itseni tunkeilijaksi. Mietin, mahtoikohan syy olla minussa. Sisätilan kiinnostavuutta tarjoilun kalseus ei kuitenkaan vähentänyt. Eivät lämpimät muistot aikaisemmista käynneistäni voi myöskään kadota. Edelleen tämä kuuluu valiohotelleihin.

 

Peräniemen kasino vaikutti jotenkin yksinäiseltä ja hivenen murheelliselta. Kolmisen vuosikymmentä sitten paikka oli tulvillaan elämää ja kevään runollisuutta. Juhla-ateria oli asetteluiltaan kaunis ja mauiltaan erinomainen. Silloin oli lääketieteen opiskelijoiden yhden vuosikurssin valmistujaistilaisuus. Aamuyön hämyssä tanssimme Rönönsaaren lavalla, jota ei enää ole. Se oli elämäntanssi, nuoruuden ja tulevaisuuden valssi.

Istuin Väinölänniemen huvimajassa ja katselin syysauringossa kimmeltävää Kallavettä. Jostakin syystä mieli paloi kohti aavoja. Tuulessa humisi loittoneva kesä. Muistin lapsuuden ja Itkonniemen kiehtovan uimarannan. Oli aina jännittävää saapua linja-autoasemalle ja kulkea sitten seikkailukäytävää pitkin rautatieasemalle. Nyt sekin maisema on muuttumassa. Toivoisin kovasti, että juna-aseman funktionalistinen rakennus kunnostettaisiin arvokkaasti. Se on arkkitehtoninen ja sekä kulttuuri- että elokuvahistoriallinen helmi. Lauloivathan Lentävän Kalakukonkin pyörät, että ”Kuopioon käy tie”.

 

Isäni kertoo usein, kuinka he 1930-luvulla pelasivat Mölymäessä jalkapalloa. Alis oli aina muita taitavampi ja kuljetti palloa suu hymyssä. Pieni Alis oli Aulis Rytkönen. Kaipasikohan hän koskaan Toulousessa ollessaan Kuopioon? Toisaalta kukapa nyt ei Kuopioon alituisesti ikävöisi.

Juoksikohan Hannes Kolehmainen Suomen maailmankartalle eli maailman tietoisuuteen? Ainakin Tukholman menestys lienee kohottanut koko kansakunnan henkeä. Urheilu yhdistää. Kyllä se tietysti runsas vuosisata sitten erottikin ihmisiä ja ihmisryhmiä toisistaan. Veistoksen Kolehmainen näyttää juoksevan menneisyydestä kohti tulevaisuutta. Kun ohitan patsaan, olen kuulevinani hurraa-huudot. Ehkä niissä kaikuu myös tervehdys Savolle. Niin asian täytyy olla.

Jätä kommentti

*