Aikakatseita Antinpuistosta


Runoparveke
Tuolla pihalla silloin joskus seisoin, kun Paavo Taskinen kertoi minulle sykähdyttävän uutisen: ”Tähän Antinpuistoon rakennetaan kaksi kerrostaloa, joiden välille tulee tunneli. Toiseen taloista rakennetaan myös uima-allas.” Tieto oli kuin suoraan seikkailukirjoista lainattu. Mielessäni taisi jo sillä kertaa väikkyä jännityskertomus, jonka nimeksi olisi sopinut Enid Blytonin hengessä Seikkailujen tunneli. Ainakin toistaiseksi teos on edelleen kirjoittamatta.

Eteeni avautuva maisema sisältää sekä ulkoisia että sisäisiä elementtejä. Taitaa olla niin, että näkymän jokaiseen ainesosaan yhdistyy havainnon lisäksi myös muisto. On kuin samaan paikkaan olisi kätkeytynyt useita aikapaikkoja sisäkkäin. Koulupäiviä, keskusteluja, leikkejä, pelejä, suunnitelmia ja haaveita kiinnittyy tähän minulle läheiseen näköalaan.

Virkamiesklubin vehreä piha-alue oli arvokas ja salaperäinen. Tenniskentän verkkoaidan takana olin usein pelejä seuraamassa. Tai saattaahan olla, ettei kyse ollut mistään todellisesta ottelusta vaan leikkimielisestä pelailusta. Markkasen kioski, matkatoimisto, sahajauhokeot – tai ehkä oikeammin puruvuoret –, autotallirivistöt ja junakiskot ovat kadonneet. Hienon uimahallin valmistumista odotin malttamattomasti. Täytyy muistaa, jotta pystyy näkemään kunkin maiseman sisäkkäisiin todellisuuksiin. Juuri tämä parveke on minun aikaparvekkeeni.

Oli syksy yli kaksi vuosikymmentä sitten, kun tässä samassa kohdassa pohdiskelin eletyn ajan, havainnon ja kuvitelman välistä suhdetta. Yritin saada selvyyttä siihen kysymykseen, mikä osa näkymästä on havaintoa ja mikä kuvitelmaa sekä muistikuvaa. Päädyin runolliseen lopputulokseen:

Sisäsilmät ja ulkosilmät:
toiset omistan,
toiset ovat lainassa.
Havaintoa ja kuvitelmaa:
nähdä sekä kuvitella.
Ensimmäisen kuvittaa maailma;
toisessa luon maailmani omista kuvistani.
Juuri tässä,
aikaparvekkeeni kerroksisessa nykyisyydessä.

Loppusanat
Savupiipuilla on pitkät varjot niin konkreettisesti kuin kuvaannollisestikin. Nousukauden aikana piiput ovat merkkeinä turvatusta olemisesta ja toimeentulosta. Laskukauden saapuessa tehtaanpiippu on kuin muisto tai jäänne hyvistä päivistä. Ensin rakennetaan ja sitten puretaan. Mielikuvissa savupiippujen lukumäärä säilyy alkuperäisenä kauan. Se on kuin olemisen alkuluku tai turvanumero, joka on kovertunut ihmisten sisimpään. Siksi sitä ei kovin helposti käy muuttaminen.

Kyllähän teollisuusmaisemaa voisi kutsua myös varkautelaiseksi olemusmaisemaksi. Siihen kuuluvat niin ikään tornit. Niissä asuvat yhä historian synkät ja valoisat hetket. Kello on mitannut yksityisen ihmisen ja koko kansakunnan aikaa.

Rakennukset ovat arkkitehtonisesti tärkeitä. Ne ovat olennainen osa varkautelaista sielunmaisemaa. Nykyhetki on tyhjä ilman entisyyttä ja sen tuntemista. Menneisyys humisee kaikkien nykyisyyksien taustalla. Sen olemishumun kuulin, kun lyhyen runotutkielmani aikapeilipisteestä kirjoitin:

Katson aikapeiliin,
Antinpuistossa.
Näen kasvoni, ja
takanani oleva toinen aikapeili
kuvastaa niskani,
osan selkäänikin.
Olen kuvajaisten välissä.
Missä suhteessa kuvastinminäni ovat toisiinsa?
Olemmeko vai olenko?

Nyt vastaan: ”Olin ja olen. Antinpuistossa, aina.”

Jätä kommentti

*