Automobiili modernin aikakauden vertauskuvana


Automobiili-sana tuli ja jäi lyhentyneenä virallisiin kieliimme: suomi omaksui alkuosan auto ja ruotsi loppuosan bil. Elettyyn kieleen juurtui symboli koko modernille aikakaudelle. Eritoten 1920-luvulla kirjailijoiden nuori sukupolvi, tulenkantajat, innoittui moottoroidun ajoneuvon suomasta vapaudentunteesta. Modernin aikakauden ihminen nousi ajokkiinsa ja matkasi tulevaisuuteen. Vanha ja entinen saivat jäädä taakse. Lauri Viljanen kirjoitti hurmioituneen runon ”Autolaulu” vuonna 1927. Se ilmestyi aikansa tyylikkäimmässä julkaisussa, Aitta-lehdessä.

”Nyt kaupunki on niin pieni,
niin loistavan suuri on yö!
Pois autoon! Vie rannalle tieni,
missä raskaat mainingit lyö.

Taa pilvien taivahan teitä
pois häipyy valjakkos sun…
jo vaunumme voimakas meitä
vie auringon nousuhun!”
(Viljanen 1927, 18–19.)

Ikkunat avattiin Eurooppaan ja haltioiduttiin suurkaupunkien olemisrytmin kiihkeydestä sekä kone-estetiikasta. Nuoruus teki nousuaan, ja lähtemisen lumo oli vastustamaton. Arvi Kivimaan runo ”Euroopan kutsu” kiteytti koko matkanteon tenhon. Se julkaistiin paljonpuhuvassa kokoelmassa Laulu uneksijoille.

”Minä kuuntelin vaiti, tuntien vuoroin
kivun, riemun sydäntä viiltävän.
Ah, jossakin huumaavin teräskuoroin
soi kohina uuden syntymän.
Soi laulu tehtaista tuhansista,
teräslaulu, kylmä ja totinen:
’On meidän haaveemme metallista
ja muistomme iankaikkinen.’”
(Kivimaa 1928, 91.)

Tuoreen ja palavan uskon tulevaisuuden teknistyneeseen elämänmuotoon loihtivat Mika Waltari ja Olavi Lauri eli Olavi Paavolainen runoteokseensa Valtatiet. Sitä voi empimättä luonnehtia uuden ikäpolven ohjelmajulistukseksi. Waltarin runo ”Kirje” on kuin sanakuva modernin ajan olennaisista piirteistä.

”Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?

Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?

Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?

Rakas, suloinen ystävä,
ikävöitköhän niin kuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?”
(Waltari 1928, 17.)

Väkevänä hyökyi nuoruus halki koko hurmioituneisuusmiljöön: esteet oli poistettu, tie oli tasainen ja korkealle kaartuva taivas ikisininen. Waltarin ”Antinous”-runon sanoin ilmaistuna:
”Minä näen sinut,
ikuinen nuoruus,
auringon kultaisessa valossa
loistoauton mahtavaa,
kimaltavaa kylkeä vasten.
Kimeitten pillien huuto
mielettömässä vauhdissa,
sinun ihana oodisi
vuosituhansille.

Minä rakastan sinua
pikajunien ja öljylammikoitten kuningas,
Antinous over-allissa,
niinkuin rakastetaan Jumalaa
ja kaipausta.”
(Waltari 1928, 7.)

Kauneudentunne lienee tarkoittanut myös elämäntunnetta: varmuutta siitä, että oli maailmassa kotonaan – asui sitä omana itsenään. Astui hetken sisään ja eli nykyisyyden tiheän intensiivisyyden koko olemuksellaan. Silloin kaikki muukin kävi mahdolliseksi. Oleminen oli avoinna tähtiin saakka.

Vereksen olemishurmioituman parhaana – kaikessa viattomuudessaan ja ekstaattisuudessaan – ilmentymänä voinee pitää Paavolaisen ”Punainen Fiat” -runoa:
”Autolla läpi Euroopan!

Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana –
ahdistus – raivoisa riemu – hurmio! –
kuolemankauhu –
Läpi Lüneburgin nummien lensimme
pölyn kiehuessa ympärillämme loistavina siipinä
kuin jättiläiskorento.
Yö saapui ja lyhdyt paloivat:
hei! me syöksymme kultaista nauhaa pitkin,
maa pakenee pelosta mielettömänä!

Nyt lepää ilmassa jo meren suolainen tuoksu.
Ah, miksi pysähtyä! –
kaikki jarrut auki,
rikki lasit mittareista –
yli Gibraltarin ruskean kallion lentäkäämme
ilmaan
kuin loistava tähti,
tulisina vaunuina kohti taivasta,
joka hohtaa himmeän punaisena
Saharan huohottavan kidan yllä – – – – -!” (Olavi Lauri 1928, 49–50.)

Vasta 1960-luku synnytti tulenkantajien aikaa muistuttavan elämänilman, joka oli tulvillaan myönteisyyttä ja vankkumatonta uskoa tulevaisuuden valoisuuteen. Silloin uskallettiin taas unelmoida suuria. Luotettiin myös ihmiseen ja utopioihin, joiden toteuttamista empimättä tavoiteltiin. Senkin aikakauden tunnuskuvaksi kohosi automobiili. Elokuvissa ja moderneissa muotikuvissa esiintyi Citroën DS. Se sai suomenkieliseksi hellittelynimekseen iso kissa. Ehkä se siis kehräsi nuoruutta ja senhetkisen nykyisyyden olemistiheyttä.

1960-lukulaista moderniutta lienevät – ainakin Suomessa – ilmentäneet niin ikään Saab 96 ja skootteri. Kulkuneuvo yleensä on tosiaan näyttäytynyt uuden aikakauden vertauskuvana. Konkreettisen matkaamisen lisäksi aika-ajokki on kuljettanut ihmistä nykyhetkestä kohti vielä saapumattomia päiviäkin. Se on mahdollistanut matkan arjesta unelmaan.

Kirjallisuus
Kivimaa, A. 1928. Laulu uneksijoille. Runoja. Helsinki: Otava.
Waltari, M. ja Lauri, O. Valtatiet. Runoja. Helsinki: Otava.
Viljanen, L. 1927. Autolaulu. Aitta 5 (2), 18–19.

Kuvauspaikka
Brysselin automuseo. Verkko-osoite: http://www.autoworld.be/the-museum-building.

Jätä kommentti

*