Eletyissä kuvissa

Olen viime aikoina perehtynyt aivan eritoten filosofi J. E. Salomaan ajatuksiin. Salomaa on tuotannossaan harvinaisen laaja-alainen: hänen pohdiskelunsa ovat suuntautuneet filosofian lisäksi myös historiaan ja kasvatukseen. Minä oivalsin lukiessani Salomaan teosta Yleinen kasvatusoppi (1943) ydinihmisyydestä hyvin olennaisen seikan. Kunkin nykyhetken ihminen kantaa mukanaan myös menneisyyden ihmistä. Nykyhetken ihmiseen sisältyy mahdollisuutena tulevaisuudenkin ihminen. Sen takia kunkin meistä on mahdollista ymmärtää entistä aikaa ja edeltäneitä ikäpolvia. Samasta syystä rohkenen otaksua niin, että myös tulevien päivien ja vastaisten sukupolvien elämää pystytään käsittämään. Ehkä ihminen aikojen saatossa hivenen laadullisesti muuttuu, mutta sisimmältään, olemukseltaan ihminen kuitenkin säilyy muuttumattomana.
 
Koko viikon kuljeskelin 75 vuoden takaisessa Varkaudessa. Tutkimuksiani varten selailin Warkauden Lehden vuoden 1939 vuosikertaa. Ohutta, haurasta, miltei läpikuultavaa oli paperi; paljon, paljon puhuttelevia asioita ja tapahtumia näin. Jotakin läpi käymistäni tunteista on luettavissa Tuuli Reijosen kauniista kirjasta Kannaksen mosaiikkimaailma (1968). Muistot voivat olla näinkin väkeviä: ”Veden kovaksi juomuttamalla rantalipillä oli helppo kulkea. Illaksi hiekka viileni syttyäkseen taas aamuauringon lämmittämänä täyteen hehkuun. Öisin läikkyi meri täynnä Kronstadtin valonheittäjän pyyhkivää tulta. Kuin mahtava käsivarsi se kaartui idästä länteen, välähti ja sammui. Usein sitä säesti tykkien kumina. [– –] Heinäkuu oli merkinnyt aurinkoa, hyväilevää merta, nauravia ihmisiä, jotka tulivat ja menivät. Näin keskikesä. Elokuun lämmössä syttyi kuu, syttyivät kiiltomadot maassa, sirkat alkoivat hurjasti sirittää ruohikossa. Tulivat tähtikirkkaat yöt ja tähdenlennot, jotka kuvastuivat laguunien mustassa tyyneydessä. Lämmin kesä, lämmin kolmikymmenluku. Minun kannakseni.” (S. 7–8.)
 
Katson vuosittain kymmenittäin vanhoja kotimaisia elokuvia. Kun entisaikojen filmeissä ja romaaneissa käytetään ilmausta ”levarit”, tarkoitetaan silloin eläviä kuvia, ”levande bilder”. Elokuvat ovat niin ikään elettyjä kuvia: ne ovat koko kansakunnan yhteisiä muistoja. Olisikohan paikallaan käyttää ilmausta kansallinen kuvarunous? Tämän tosion soisin monien ammattikriitikoidenkin oivaltavan. Tai elleivät he sitä ymmärrä, ainahan voi minulta tiedustella filosofisen arvostelun kirjoittamista.
 
Vuonna 1939 nähtiin Varkaudessa lukuisia mielenkiintoisia kotimaisia elokuvia. Ne esitettiin liki poikkeuksetta Seuratalossa. Asia kiinnostaa minua erityisesti siksi, että olen ostanut useat noista filmeistä DVD-tallenteina. Olen ne myös monia kertoja katsonut ja niiden avulla ajan hengen ideaa tutkistellut. Elokuvien lista on vaikuttava. Mainitsen vain muutaman esimerkin: 27.4. ”Aktivistit”, 27.5. ”Vaimoke”, 29.7. ”Juurakon Hulda”, 5.8. ”Jääkärin morsian”, 19.8. ”Niskavuoren naiset” ja 2.12. ”Rikas tyttö”. Lahjakas Sirkka Sari menehtyi kovin varhain. Elokuvat paljastavat eittämättömästi hänen filmillisen herkkyytensä. Sarin runollisessa olemuksessa on jotakin sellaista, mikä suurelta osalta nykynäyttelijöistä puuttuu. Ehkä heidän kannattaisikin ottaa Sirkka Sari ammatilliseksi esikuvakseen.
 
Warkauden Lehden lokakuun 7. päivän numerossa esitellään Valentin Vaalan ohjaama elokuva ”Vihreä kulta”. Aiheen filmin käsikirjoitukseen on antanut Juhani Tervapää eli Hella Wuolijoki. Elokuvaan sisältyy yksi kotimaisten filmien kauneimmista kohtauksista: rekiajelu sydänsyössä kirkkaita tähtiä tulvillaan olevan pakkastaivaan alla. Talvinen miljöö on hiljainen ja siitäkin huolimatta sanoja täynnä. Reki kuin liitää pitkin jäistä ulappaa, joka edustaa jähmettynyttä elämänkuvastinta. Taivaan ja veden raja heijastuu ihmisten sisimmästä. He kulkevat kohti taivaankannen ja maanpinnan yhtymäkohtaa. Lähelle Hanna Tainin ja Olavi Reimaksen tasokasta roolisuoritusta pääsevät kymmenen vuotta myöhemmin Ansa Ikonen ja Santeri Karilo elokuvassa ”Jossain on railo”.
 
Juhlavaa itsenäisyyspäivää kaikille!

Jätä kommentti

*