Esseistinen muisto-Varkaus

Valokuva valaisee mustavalkoisen muistojen maailman. Se sonnustaa muinaiset muistikuvat väreillä. Savontiellä kaikuu edelleen kadonneiden askelten ääni. Se rytmittää näidenkin pohdintojen kulkua. Tarkasteluja sävyttävät myös otteet vanhasta esseestä. Alkakoon tutkistelu siis lainauksilla.

 

I ”On kummallista, että en ole vieläkään oppinut kärsittelemään tällä uudella Jupiterillani. Täytyy taas katsoa tuosta Rajalan talon ikkunasta, miltä tyylini näyttää. Näytänköhän edes tyylikkäältä? Ensin asetan sen tarvittavan pienen kiven tuohon maahan, että saan etupyörään riittävän voimakkaan heijauksen. No niin, kuusi polkaisua ja nyt, nyt sen on lähdettävä: tuo typerä ikkuna loppuu kesken, on liian lyhyt. Onneksi tämä oranssi Moi lahtelaista! -paitani sentään näyttää hyvältä. Mitähän se vaaleatukkainen, R-kioskin talossa asuva tyyppi oikein tarkoitti sillä taikaluvulla 50? Olen harjoitellut keulimista ainakin 150 kertaa, mutta tuloksena ovat olleet ainoastaan yhdet repeytyneet housut ja vääntynyt lokasuoja. Ei voi kärsitellä vain osittaisesti: on joko osattava tai ei-osattava. En minä opi edes tuhannen kerran jälkeenkään ⎼ taitaa jo tuo mainoksenkin Paula-tyttö hymyillä minulle. Milloinhan tuo Rajalan kauppa on lopetettu? Mitähän siellä myytiin? Talon voisi ainakin maalata.”

 

II ”Pitääkin ajaa hivenen lähemmäksi Harjulaa, että näen kirkon kellon. Minun tulisi olla Hakalan pihalla yhden maissa: menen siihen nurmikkokolmion kärkeen. Olisi mukava tuoksutella tuoretta ruohoa, mutta taidan vältellä noita pahalle löyhkääviä päivänkakkaroita. Tämän asian sentään opin yhdellä kerralla enkä tee samaa tyhmyyttä enää uudelleen. Yhtä lailla on myös tillilihan kanssa: syön purukumin mieluummin oikeana purukumina. Olen aina tiennyt nämä molemmat asiat. Varmaan jo ennen kuin opin kävelemäänkään. Pitäisi olla olemassa laki, joka kieltäisi kaikista kouluista tillilihapäivät. Melkein jo pelkkä ajatus saa voimaan pahoin. Mitähän se Aholan kaupan kaunis tyttö ajattelisi, jos herraspoikaintiaanina veisin hänelle päivänkakkaroita? En varmaan saisi vieläkään vastausta lahtelaistervehdykseeni. Sitten olisikin vaikuttavaa poistua paikalta kärsittelemällä ⎼ Jupiter-ritarina, kuin tuuli, jäljettömiin.”

 

III ”Nyt tuossa alaikkunassa on se yläluokkalainen poika, jota vastaan minun pitäisi kilpailla 60 metrillä ensi syksynä. Hänhän on ollut aina minua nopeampi. Vai onko sittenkään? Tunne varmaan syntyi silloin, kun opettaja esitteli pojan ja pyysi häntä näyttämään, miten oikeaoppiset lähdöt pikamatkoille on otettava. Siitä lähtien olen kunnioittanut pojan ylivoimaisuutta itseeni verrattuna. Vai olisiko kunnioitus sittenkin pelkoa, joka heräsi Parsiusmäen pimeinä iltoina? Silloin joskus, kun ne Tirmulantorin tyypit pilasivat hyvät vakoiluleikkini. Siitä alkaen olen kartellut heitä. Mistä lähtien siis ⎼ asiat sekoittuvat toisiinsa ja tuntuvat olleen olemassa koko ikäni. Jälleen toverini on myöhässä; hän on varmaan jäänyt taas sitä kitaraansa soittelemaan. Aikookohan hän ryhtyä kilpailemaan Magyarin kanssa? En odota enää vaan lähden syömään.”

 

IV ”Seison Parsiusmäen Pelle Peloton -jyrkänteellä ja näen ylläni avaran taivaan sekä tuimina palavat tähdet. Hakala on edessäni ja takanani: sisälläni ja ulkopuolellani. Minä tässä tietokoneeni ääressä ja samalla valokuvassa, kehystetyssä menneisyydessäni. Näitä muistoja en ole antanut aikuistumisen itseltäni varastaa; ne eivät ole silkkoja tottumuskuvia vailla todeksi elettyä alkuperää. Olen syvällä jälleistyssyövereissä, ja voiman vuosikymmen tulvahtaa nykyhetkeen. Se täyttää, täpöyttää, minut: voitan 60 metriä, isomman pojan silmissä asuu tappio. Miksi pelkäsin ja kunnioitin häntäkin? Rajalan talo on kadonnut, samoin Hakala. Yhä tähdet palavat ylläni ja kesä tuoksuu minut jonnekin, pois tästä hetkestä. Ja entistä syvemmälle omaan itseeni. Ainoa muistovaras olen minä; kukaan muu ei voi kajota (ainakaan enää) elettyyn itseeni eikä sisäistyneeseen Savontieheni. Kuvat ovat minusta ja minua: elävät ja kuolevat kanssani.”

 

Yhä sitaattien tuokiokuvat entisyydestä elävät minussa. Menneisyys herää niiden mukana henkiin kerta kerran jälkeen uudelleen. Muistoon on tallennettu yksityisiä ja yhteisiä kotvia. Suuren olemiskellon sisällä on pieniä yksityiskelloja. Ne näyttävät kunkin kokijan oman maailmanajan. Sellaisen kellon osoittimet mittaavat olemushetkiä, kotona olemisen tuokioita.

 

Runossa ihminen kovertaa puumerkkinsä yhteiseen olemiseen. Se on hänen tapansa katsella maailmaa. Runo on merkkien tihentymä, josta ihminen tunnistaa omat jälkensä. Ne ovat hänen aika-askeleensa elämään.

 

Tämä mies olen, pysyvästi.

Poika ei enää palaa,

myös nuorukainen on poistumassa.

Tuossa hän vielä huiskuttaa valkolakkiaan,

hymyilee, ilon jäljet silmänurkissaan.

Ovi sulkeutuu,

olen yksin.

Entä jos koputan,

kuuleeko poika?

Palaako pellavainen,

asuuko tytön silmissä taas se ylioppilas,

jonka luulin lopullisesti lähteneen?

Enkö voi olla jokainen heistä,

loitolla tästä miehestä?

 

Matti Itkonen

Jätä kommentti

*