Hajamietteitä juhannusviikolta

 
Otsikko sisältää tietoisen viitteen Juhani Ahon teokseen Hajamietteitä kapinaviikoilta. Se ilmestyi kolmiosaisena vuosina 1917 – 1918. Silloin oli sisällissota. Kansalaissodaksikin sitä on kutsuttu. Ajanjakso vaikutti voimakkaasti myös kirjailija Ahoon. Silloisessa nykyhetkessä oli julkaistava kirja. Mahdollisuutta Internetin kaltaisen kanavan suomiin aikalaiskeskusteluihin ei ollut. Nyt tilanne on tyystin toisenlainen. Siihen yhdistyy sekä hyviä että huonoja seikkoja. Tässä kohdassa aihe sivuutetaan kuitenkin vain lyhyellä maininnalla.
 
Kun ihminen kokee jotakin, elää sen läpi, hän on hetken tuon jonkin sisällä. Ihminen siis katselee tuota jotakin sisältäpäin. Kyse on presentaatiosta: eteen asettamisesta. Kun sama ihminen sitten myöhemmin kertoo kokemastaan jollekulle toiselle, on kysymyksessä representaatio eli jälleistys. Kenties voisi puhua gastronomista terminologiaa soveltaen toisesta kattauksestakin. Jälkimmäinen on siis jonkinlainen kuva tai uudelleenluomus ensimmäisestä. Ensimmäisessä tapauksessa ihminen katselee kohdettaan sisäsilmin ja selittää sitä itselleen minä-minulle-minänä. Jälkimmäisessä tapauksessa kohdetta pyritään havainnoimaan ulkosilmin minä-ei-minulle-minänä. Se edellyttää myös ihmisen muuttamista oman eksistentiaalisen tässä-asemansa ulkopuolelle: toisen ihmisen kuvitteelliseen tässä-asemaan. Siksi representaatio merkitsee aina sitä tosiota, että oma kokemus pyritään tekemään toiselle ymmärrettäväksi. Siten kohdataan niin ikään reseption eli vastaanoton ongelma. Tämä seikka yhdistyy aina taiteeseen. Olennainen elementti se on kaikessa tulkinnassakin.
 
Tätä nykyä on yleistä ottaa itsestään valokuvia eli omakuvia erilaisissa paikoissa. Olen toisessa yhteydessä käyttänyt tuonkaltaisista otoksista nimityksiä miniö ja itsiö. Ehkä niitä voisi omioiksikin kutsua. Samalla tavoin verkkotekstit, blogikirjoitukset, pystyvät toimimaan sanallisina omioina. Valokuvauksen edistämiseksi on kehitelty miniötankoja. Kai ne sitten ovat omiokeppejä. Verkkosivustot taas mahdollistavat blogimerkintöjen tekemisen. Keskeinen ulottuvuus on niin ikään tuotoksen nopea saaminen suuren vastaanottajajoukon ulottuville. Se seikka taitaa oikeastaan olla kokonaisuuden keskeisin ainesosa. Samainen elementti myös aiheuttaa vastaanottajissa ärtymystä. Syy saattaa olla yksinkertainen: sisäsilmin tehdyt havainnot sijoitetaan osaksi ulkosilmin havainnoitua maailmaa. Silloin minä-ei-minulle-minä lukee minä-minulle-minän itselleen kirjoittamaa tekstiä. Ripittäytyminen ei kaikkia lukijoita miellytä. Tämäkin aihe ohitetaan nyt vain lyhyellä maininnalla: lisäpuntaroinnit kannattaisi yhdistää esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset-teoksen tai Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluja-teoksen tutkailuihin.
 
Koko olemista näyttäisi hallitsevan vastavoimien päinvastaisuusliike: kussakin tuokiossa on vaikuttamassa kaksi väkevyyttä, jotka pyrkivät siirtymään poispäin toisistaan. Siitä syntyy olemisjännite, joka tahdittaa jokapäiväisyyspoljentoa. Samankaltainen vastavoimien erisuuntaisuusliike vallitsee näytelmätodellisuuttakin. Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas vastavoimia edustavat esimerkiksi sota ja rauha, elämä ja kuolema sekä Suomi ja Neuvostoliitto. Kirjaa ei siis tee draamalliseksi pelkästään runsaan vuoropuhelun mukanaolo. Pikemminkin tarvitaan mainittua olemisvastakkaisuutta, jotta jännitteen yllä pitävä kerronnallisuus voisi toteutua. Aikaisemmin esittämääni kysymykseen annettu vastaus on metafyysinen, koska siinä ihminen luopuu omasta vastuustaan. Vastuu annetaan silloin jollekin ulkopuoliselle voimalle, joka on ihmiseen itseensä verrattuna kaikkitietävä ja ehkä kaikkivoipakin. Ihmisen ei ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea. Toisin sanoen vastaus on lähellä uskonnollista selitystä.
 
Metafyysiseen vastaukseen sisältyy kuitenkin myös hyvä puoli: sillä tavoin katsojan osuus jätetään aktiiviseksi, koska hänelle ei kerrota etukäteen liikaa. Etukäteistieto saattaisi ohjailla kohtuuttomasti varsinaista katsomiskokemusta. Jonkinlainen kokonaisnäkemys ohjaajalla lienee silti oltava. Muuten koko näytelmä olisi irrallisten tulkintojen joukko. Se ei olisi yhtenäinen taideteos. Kullakin näyttelijällä on näkemys oman roolinsa olemuksellisuudesta. Ohjaaja on vastuussa kokonaisuudesta. Toivottavasti naisnäkökulmaa osataan ilmentää mielenkiintoisesti. Usein elokuvissa käy niin, että vain pääosan esittäjän sukupuoli vaihtuu. Toimintatavat säilyvät ennallaan. Lähtökohdan erinomaisuus on siten auttamattomasti kadotettu. Tilaisuus paljon seikkaperäisempäänkin muutokseen olisi ollut olemassa.
 
Analysoitaessa jotakin ihmisen olisi kyettävä hylkäämään eksistentiaalinen asemansa ja tarkastelemaan asioita puhtaan ajattelun tasolta. Samalla kokemuksesta olisi myös voitava irrottaa tunne-elementti. Asiantilaa olisi katseltava objektiivisesti ja ulkosilmin. Tämä olisi otaksuttavasti kriitikon tehtävä. Sen vuoro on vasta ensi-illan jälkeen. Näyttelijät ja ohjaaja tarkastelevat blogimerkinnöissään maailmaa sisäsilmin: luonnehdinnoissa on tunne-elementti olennaisesti mukana. Kenties niin kuuluukin olla. Onhan tekijöiden näkökulman erottava arvostelijan näkökulmasta. Ei subjektiivisia kirjoituksia kuitenkaan kannattane pitää jonkinlaisina terapiamonologeina. Ovatko ne sitten mainostamista? Ehkä ne osittain mainostamistakin ovat. Tärkein ulottuvuus niissä silti lienee roolihahmoon samastumisen aikaan saama tunnekuohu: hämmästyminen itsen ja olemisen edessä.
 
Linna osallistui sotaan. Hän ilmensi kokemuksiaan kirjoittamalla romaanin, joka on ilmiselvästi ylisukupolvellinen. Uudet ikäpolvet muotoilevat siitä oman tulkintansa. Se poikkeaa edeltävien sukupolvien tulkinnoista. Romaanista tehty näytelmä muuttaa tilanteen entistä monitasoisemmaksi: välillinen yltäminen Linnan alkuperäiskokemukseen medioituu monisyiseksi eksistentiaalisuuskudelmaksi. Näytelmä on kuitenkin oivallinen taidemuoto siirtää aihe osaksi vallalla olevaa ajan henkeä ja ajankuvaa. Silloin menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät. Myös nykyhetken kriittinen tutkistelu käy mahdolliseksi.
 
Juhannusviikon hajamietteeni ovat päätöksessään. Käsittelemääni aihetta tuumiskelin vielä tästä näkökulmasta: millaisen taiteen sotavuosien kurjistama kansa saattoi hyväksyä sekä yhteiseksi omaisuudekseen ottaa? Tarvittiin eksistentiaalista etäisyyttä ja oikeanlainen ilmaisutapa. Kansallistuntojen väkeväksi tulkiksi kohosi Yrjö Jylhä. Fyysisyyden ja urheilun voimakassanainesta kuvaajasta kehkeytyi keskinäisten kuolemakokemusten ja kiirastulen runoilija. Keskelle jälleenrakentamisen uutteruutta, vuonna 1951, Jylhä julkaisi kokoelman Kiirastuli. Se merkitsi olemisrippiä ja mahdollisuutta kansakunnalle puhdistautua. Runoon ”Uutta lunta” piirtyy suomalaisuuden omakuva vakain sanavedoin:
”Onko se valhetta, onko se unta,
vieläkö taivas on kylvänyt lunta
näille kuoleman riistamaille
hurmeisille ja niljakkaille?
Ennenkuin näky haihtuu tuo,
juo sitä, sieluni, juo!
 
Vai sekö eilinen maa verimusta
houretta vain, unen kauhistusta?
Kumpi on totta, valhetta kumpi?
Tämä on todeksi toivotumpi –
eilistä manalan maisemaa
mielestä vaan en saa.
 
Vieläkö meille lumipuvut uudet?
Päältä jo lahosi, viidet, kuudet.
Turvalliset ne on hohteessa hangen,
käärinliinoiksi puhtaat sangen;
näin lumivalkeilla vaatteilla on
verikin tahraton.” (Jylhä 1989, 46 ja 48.)
 
Lähteet
 
Jylhä, Y. 1951/1989. Kiirastuli. Kuvat piirtänyt E. Tanttu. Kolmas painos kuvitetusta laitoksesta. Suomen Sotaveteraaniliitto. Helsinki: Otava.

Jätä kommentti

*